Konekivääri m/09-21

Vapaussodan jäljiltä Suomen vasta muodostettu armeija oli saanut käyttöönsä huomattavan määrän Maxim-konekivääreitä. Osa konekivääreistä saatiin sotasaaliina punaisilta joukoilta ja venäläisiltä sotilailta. Inventaariossa vuonna 1919 todettiin varastoissa olevan pienillä pyörillä varustettuja venäläisiä Maxim konekiväärejä (eli todennäköisesti m/1910) 439 kappaletta. Lisäksi isopyöräisellä jalustalla varustettuja Maxim m/1905 konekivääreitä oli varastoissa 47 kpl. Näiden lisäksi varastoissa oli 55 kappaletta konekivääreitä, jotka oltiin merkitty venäläis-saksalaisiksi. Tämä tarkoitti todennäköisesti DMW:n Venäjän keisarilliselle armeijalle valmistamia konekivääreitä.

Lisää Maxim m/1905 ja m/1910 konekivääreistä voit lukea täältä.

Lisää konekivääreitä ostettiin Puolasta vuonna 1924 (405 kpl) ja Italiasta 1926 (100 kpl). Lisäksi konekivääreitä ostettiin myös pienemmissä erissä. Lopulta vuonna 1926 armeijalla oli 1 920 kappaletta konekivääreitä, joista noin 900 oli varustettu jalustalla m/21.

Osa konekivääreistä luovutettiin sotien välisenä aikana Suojeluskuntajärjestön käyttöön.

Tarve konekiväärien modernisointiin

Vaikka Maxim-konekivääri oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajanmukainen, luotettava ja tulivoimainen ase. Kaikkiin sotasaaliiksi saatujen Maximien ominaisuuksien omaisuuksiin ei oltu kuitenkaan täysin tyytyväisiä. Eräs tyytymättömyyden syy oli Sokolov-pyöräjalusta. Pienet pyörät eivät sopineet suomalaiseen metsämaastoon ja vielä huonommin talvisodankäyntiin. Vaikeassa maastossa konekivääriä jouduttiin väistämättä kantamaan, jolloin painava ja kömpelö pyöräjalusta teki urakan vielä tavallistakin hankalammaksi. Pyöräjalusta painoi tavallisesti noin 36 kiloa ja ehkä jopa kymmenen kiloa enemmänkin, valmistusajankohdasta ja valmistusmateriaaleista riippuen.

Saksassa palvelleet jääkärit olivat saaneet hyviä kokemuksia saksalaisten MG 08 konekiväärin jalustasta. Tämän jalustan edut olivat ilmeiset. Jalustan rakenne oli erittäin tukeva, siinä oli laajat säätömahdollisuudet ja se soveltui tarvittaessa hyvin epäsuoran tulen ampumiseen. Lisäksi varsinaisesta konekivääristä helposti irrotettava jalusta oli kätevämpi kantaa.

Jo vuonna 1921 hyväksyttiin suunnitelma, jossa saksalaistyylistä jalustaa ryhdyttiin valmistamaan Suomessa ja venäläisiä konekivääreitä muuttamaan sille sopiviksi. Uuden jalustan omainaisuudet ovat pitkälti samat kuin saksalaisessa esikuvassaan. Suomalaisessa uudessa jalustassa konekiväärin varalukon kotelo löytyy ”varsinaisen” kiinnityskappaleen alta. Etujalat on varustettu teräksisillä kantokahvoilla ja peräputki sekä siihen kuuluva kannus ulkonevat jalustasta teleskooppisesti. Lisäksi jalustassa on kiinnityskohdat suojakilvelle. Suojakilpiä suomalaiset eivät tosin koskaan käyttäneet. Kilpeä pidettiin ilmeisesti raskaana, vaikeasti kuljetettavana ja siten turhana lisävarusteena. Kilpiä ei koskaan valmistettu Suomessa, eikä sotasaaliiksi saatuja suojakilpiä ilmeisesti käytetty edes asemasodan aikana, tai ainakaan niitä ei kuvissa juuri näy.

Uusi konekivääri sai mallinimekseen m/09-21. Nimitys tarkoittaa pääaseen olevan mallia 09 (eli Maxim m/1910). 21 taas tarkoittaa jalustan mallivuotta.

Konekiväärin muutostyöt

Aseiden muuttaminen uudelle jalustalle sopivaksi ei ollut kuitenkaan niin helppoa kuin voisi luulla. Uusi jalusta vaati varsinaisen konekiväärin piipunvesivaippaan asennettavan kiinnityspannan. Ongelma syntyi siitä, että vaippamalleja oli kolme: uritettu lieriönmallinen vaippa m/1910, sileäpintainen m/1910 sekä kartion muotoinen m/1905. Ainoastaan sileään vaippaan m/1910 kiinnityspanta sopi hyvin. Aseiden muutoskorjauksen lähtökohdaksi otettiin tämän tyyppisellä vaipalla varustettujen aseiden käyttäminen.

Eräs ongelma oli myös aseiden osien mittatoleranssien vaihtelu. Tästä syystä muutoskorjauksen aseet standardisoitiin ja niiden kokoonpanossa pyrittiin käyttämään mahdollisimman moderneja osia eli toisin sanoen välttämään mm. vanhojen Maxim-konekiväärien messinkiosia, jousikoteloita ilman jousen jännityksen osoittajia yms.

Vuonna 1922 tehtiin vielä uusi muutos, joka koski takatähtäintä. Alkuperäinen venäläinen arsinajakoinen tähtäin päätettiin vaihtaa MG 08:sta kopioituun yksinkertaisempaan ja metriasteikolla varustettuun tolppatähtäimeen. Tähtäimen säätövara alkoi 300 metristä ja päättyi 2 000 metriin.

Uuden mallinen tähtäin vasemmalla ja vanha venäläinen oikealla.

Uusien konekiväärien tilaus Tikkakoskelta

Muutoskorjausta varten soveltuvia konekivääreitä ei kuitenkaan riittänyt tarpeeksi, joten uusia konekivääreitä päätettiin tilata 200 kappaletta Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuusosakeyhtiöltä huhtikuussa 1922.

Tilaus ei kuitenkaan valmistunut sovitusti vuoden 1923 syksyyn mennessä, vaan Tikkakosken tehtaalla oli useita ja sinänsä ymmärrettäviä vaikeuksia tuotannon aloittamisessa. Tuotannossa tapahtui viivytyksiä erilaisista syistä, joista vähäisin ei ollut kokemuksen puute. Lisäksi Puolustusministeriön taisteluvälineosasto ja Tikkakosken tehdas eivät päässeet sopuun aseen toiminnan kannalta tärkeiden osien toleransseista. Maxim-konekivääri ei ollut yksinkertainen ase valmistaa, eikä Tikkakosken tehtaalla ollut aiempaa kokonaisten aseiden valmistuksesta, minkä takia ongelmat olivat ymmärrettäviä.

Lopulta tehdas oli saanut alkuvuonna 1924 valmistettua vasta 25 konekivääriä, joista yhtäkään Taisteluvälineosasto ei hyväksynyt. Lopulta asiaa selvittämään asetettu toimikunta päätyi kmpromissiin Tikkakosken tehtaan ehdottamien ja Taisteluvälineosaston standardisoimien osien mitoissa kompromissiin. Tämän jälkeen tuotanto pääsi viimein kunnolla alkamaan.

Tikkakosken tehtaiden tuottamat aseet poikkeavat venäläisestä kantamuodosta erityisesti siinä, ettei laatikossa ollut kiinnitysreikää Sokolov-jalustaa varten. Aseiden sarjanumerointi alkoi numerosta 0001 ja päättyi ilmeisesti numeron 200, sillä aseita valmistettiin vuosina 1924-1928 vain 200 kappaletta. Tämän lisäksi aseissa oli tehtaan tunnus sekä ilmeisesti valmistussarjaa tarkoittavalla merkinnällä (esim. S2).

Vuonna 1926 Tikkakoski ryhtyi myös peruskorjaamaan sata venäläistä konekivääriä. Monet näistä aseista olivat Suomen Puolasta ostamia. Näihin aseisiin tehtiin monenlaisia korjauksia ja osaan jopa jouduttiin uusimaan laatikko. Lisäksi Tikkakosken tehdas sai Taisteluvälineosastolta tarpeen mukaan erilaisia osia. Nämä osat saattoivat olla esim. Lindlöfin tehtaalla valmistettuja.

Uusia jalustoja tilattiin aluksi Ab. Crichton-Vulcan Oy:ltä. Myöhemmin niitä valmistettiin Helsingissä Asevarikko 1:ssä.

Lopullinen tuotantomäärä ja valmistuksen loppuminen

Konekiväärejä ehdittiin modernisoida reilun kymmenen vuoden ajan. Puolustusrevisioni oli vuosina 1924-1926 päättänyt modernisoitujen konekiväärien tarpeeksi 2 153 kappaletta, mutta lopulta noin reilu 1 000 konekivääriä ehdittiin muutoskorjata tai valmistaa. Uusi, paranneltu konekivääri m/32-33 korvasi konekiväärin m/09-21 tuotannossa 1932-1933.

Myöhemmät vaihteet

Aimo Lahti suunnitteli konekivääreihin teräsvyön, joka otettiin käyttöön 1932. Katkeamaton teräsvyö oli edistysaskel, sillä vanhat kankaiset patruunavyöt olivat Maximin akilleen kantapää. Kankaiset patruunavyöt saattoivat kastuessaan venyä tai kutistua. Lisäksi talvella kosteat kangasvyöt jäätyivät, mikä tietysti aiheutti häiriöitä. Lisäksi kangasvyö hidasti konekiväärin suurinta mahdollista tulinopeutta.

Teräsvyön yleistettyä ryhdyttiin aseisiin ryhdyttiin tekemään muutoskorjauksia patruunansyöttäjään. Tämä tarkoitti käytännössä painokytkimen asentamista syöttäjään. Tätä kytkintä painamalla patruunavyö voitiin helposti vetää irti aseesta. Tämä muutos ei varsinaisesti vaikuttanut kangasvöiden käyttämiseen, vaan kangasvöitä käytettiin kuvien perusteella yhdessä teräsvöiden kanssa. Teräsvöitä voi myös käyttää myös syöttäjän osalta alkuperäiskuntoissa aseissa.

Talvisodan päätyttyä konekivääreitä m/09-21 oli Puolustusvoimien kirjanpidossa 1 065 kappaletta. Vuoden kesäkuussa 1944 aseita oli kirjanpidossa 964. Osa aseista menetettiin kesän 1944 vetäytymisvaiheessa ja suurtaisteluiden aikana. Lisäksi sodan jälkeen korjauskelvottomia aseita romutettiin. Vuonna 1951 aseita oli enää 261 kappaletta. Tämä ei kuitenkaan kerro asiasta koko totuutta, sillä osa aseista oli huoltojen ja korjausten takia luokiteltu osiksi. Lisäksi osa aseista oli asennettu jalustalle m/33, jolloin ne eivät näkyneet tilastoissa m/09-21 konekivääreinä. Vuonna 1985 aseita oli varastoissa vielä yli 400.

Aseen merkinnöistä

Konekiväärin m/09-21 ”varsinaisen” osalta usein osien sekamelska. Tässä esimerkkinä eräs kirjoittajan tarkastelema yksilö: aseessa on useita pronssisia osia vesivaipassa ja rungossa (oletettavasti peräisin tsaarin ajan varhaisista m/1905 konekivääreistä), vesivaippa on pääosin terästä (konekivääristä m/1910), piippu on valtion kivääritehtaan valmistama (luultavasti varikkokorjauksessa sodan aikana tai sen jälkeen vaihdettu), osa koneiston osista on tehty Asevarikko 1:ssä ja osa Lindelöfin konetehtaalla. Aseen merkinnöistä voidaan päätellä että se oli korjattu Sakolla 1933. Voidaan spekuloida että tämä ase on saattanut kuulua Suojeluskuntajärjestön 24 konekiväärin sarjaan, jonka Sakon tehdas standardisoi vuonna 1933.