Aimo Lahti kertoo muistelmissaan sanaaneensa esimiehiltään tehtävän suunnitella uudenlainen sotilaspistooli ollessaan komennuksella Valtion Kivääritehtaalla Jyväskylässä 1920-luvulla. Lahti oli kuitenkin täystyöllistetty päivätyössään LS-26 pikakiväärin tuotannon valvojana, joten pistoolin kehittely tapahtui pääosin vapaa-ajalla. Lahti kertoo tehneensä pistoolin piirustukset pääosin illan hiljaisina tunteina, jopa yötä myöten. Lahti kertoi muistelmissaan usein menneensä nukkumaan vasta myöhään yöllä, kun jokin suunnitteluongelma ei ottanut ratketakseen. Hän heräsi usein ratkaisu mielessään aamuyöllä, jolloin hän nousi välittömästi ylös piirtämään uuden ratkaisunsa, jotta idea ei unohtuisi.
Uuden pistoolimallin vaatimukset olivat varsin suuripiirteiset. Pistoolin piti olla luotettava, helposti purettava sekä kyetä läpäisemään saksalaismallinen teräskypärä 50 metrin etäisyydeltä, myös osuman tullessa vinossa kulmassa. Tätä silmällä pitäen Lahti suunnitteli uuden pistoolinsa kaliipereille 7,65×21 ja 9×19. Tuolloinhan Puolustusvoimat käytti Saksasta ostettuja Parabellum-pistooleita kaliiperissa 7,65×21.
Työ eteni nopeasti ja jo syksyllä 1929 Lahti oli valmistanut uuden pistoolin mallikappaleen Aseteknillisellä varikolla Helsingissä. Lahti kyllä valitteli, ettei varikolla ollut erikoislaitteistoa pistoolin valmistamiseen, mutta protyyppipistooli kaliiperissa 9×19 syntyi tästä huolimatta. Tämä ase sai nimekseen L-29 ja sillä ammuttiin virallisissa kokeissa 6 000 laukausta. Tämän kokeen pistooli kesti ehjänä.
Uusi pistoolimalli muistuttaa ulkoisesti Parabellumia, mutta on rakenteeltaan erilainen. Sen toimintaperiaate muistuttaa lähinnä Mauser C-96:n suoraan taaksepäin perääntyvää lukkoa. Prototyyppipistoolissa lukko on muodoltaan pyöreä. Kokeiden seurauksena armeija kiinnostui aseesta, jolloin myös kaliiperiksi vakiintui 9×19, sillä myös armeijan uudet konepistoolit oli tilattu tässä kaliiperissa. Puolustusministeriön taisteluvälineosasto antoi tilauksen viiden uuden koeaseen valmistamisesta aseteknikko Lahden tekemien suunnitelmien mukaan ja hänen valvonnassaan.
LS-26:n sarjavalmistus kuitenkin sitoi VKT:n tuotantokapasiteetin pitkälti armeijan pikakivääritilausten täyttämiseen. Tämä antoi Lahdelle aikaa parannella pistoolinsa rakennetta ja tekemään siitä paremmin sarjatuotantoon soveltuvan. Paranneltu pistooli oli viralliselta nimitykseltään L-31 ja siitä valmistettiin mallikappale kokeita varten. L-31 ei ole säilynyt meidän päiviimme saakka, joten on mahdollista että se hajosi kokeiden seurauksena.
Lahti paranteli pistoolin rakennetta vielä entisestään. Työn seurauksena syntyi vuonna 1935 koemalli L-29/35. Tässä versiossa lukko oli muutettu suorakulmaiseksi, aiempi porttimainen luistin kehys jätetty pois, aseen runkoon lisättiin peukalovarmistin sekä luistin päälle patruunanilmaisin. Tämän lisäksi lippaan vapautinsalpa muutettu oli muutettu kahvan alaosaan sijoitetuksi jousisalvaksi. Lahti lisäsi pistooliin myös luistin lisäpalautinjousen sekä lukon kytkinkappaleen pidättämiseen. Tässä vaiheessa ase alkoi jo saada lopullisia sarjatuotantoaseen muotoja. Kahvalevyt olivat puuta ja ”hukkausremmin” kiinnityslenkki oli koneistettu pystysuunnassa.
Lahden asesuunnittelun tunnusmerkki oli lukon kiihdytin, jonka tarkoituksena oli varmistaa aseen käyttövarmuus likaisena tai jäätyneenä. Tämä ratkaisu aiheutti kuitenkin myöhemmin ongelmia.
Kokeita ja ensimmäinen tilaus
Uusi kokeilupistooli m/29-35 toimitettiin armeijan kokeita varten. Koeampujat eivät olleet kuitenkaan uuteen pistooliin tyytyväisiä. Erinomaisen tarkkaan ja maineensa vakiinnuttaneeseen Parabellumiin tottuneet ampujat löysivät paljon huomautettavaa. Aseen suuri paino ja koko keräsi moitteita, kuten myös sen raskas ja epätasainen laukaisu. Lisäksi pistoolin mainittiin olevan altis ampumaan sarjatulta (sarjatulta ampuva Lahti L-35 olisikin melkoinen erikoisuus). Puutteiden ei kuitenkaan katsottu estävän sarjatuotantoa, vaan korjausten jälkeen pistoolia pidettiin valmiina sarjatuotantoon.
28.1.1936 puolustusministeriön taisteluvälineosasto tilasi 2 500 pistoolia Puolustusvoimien käyttöön. Aseiden toimitusaika jätettii kuitenkin avoimeksi. Ilmeisesti koska aseeseen tehtävät parannukset olivat tuolloin vielä kesken ja tehtaassa tuli tehdä muutoksia sarjatuotannon aloittamiseksi.
Tilaus viivästyy ja asemalli vakiintuu
Sarjatuotannon järjestelyt olivat kuitenkin vielä kesken, kun Puolustusvoimien asetyyppitoimikunta antoi uudesta pistoolista jalkaväen tarkastajalle lausunnon. Lausunnossa painotettiin uuden pistoolin olevan helppo ja mukava käsitellä, mutta tietyt ratkaistut saivat myös kritiikkiä. Muun muassa puiset kahvalevyt saattoivat turvotessaan aiheuttaa häiriöitä estäessään liipaisimen välitysosia liikkumasta vapaasti. Puiset kahvalevyt korvattiin bakeliittilevyillä, mikä korjasi ongelman. Pienten muutosten jälkeen aseen katsotttiin olevan lopullisesti valmis sarjatuotantoon ja toimikunta hyväksyi sen 3.2.1937. Uudesta, vielä kerran parannellusta asemallista käytettiin nyt nimitystä L-35.
Nämä muutokset aiheuttivat asemallin sarjatuotannon alkamiseen jälleen kerran uuden viivästyksen. Muutostyöt ja niistä seuranneet kokeilut aiheuttivat viivytyksen, joka kesti yli kaksi vuotta. Viivästymiseen osasyynä oli luultavasti myös Lahden keskittymisen ilma- ja panssarintorjunta-aseiden kehittämiseen. Näiden asetyyppien kehittämisen katsottiin ajavan pistooliprojektin edelle.
Ensimmäinen L-35 kenttäkoesarja
Lopulta Valtion Kivääritehdas kykeni vasta maaliskuussa 1938 esittelemään PLM:n taisteluvälineosastolle uuden, viiden pistoolin koesarjan. Joukko-osastoihin kenttäkokeita varten valmistettiin 94 pistoolin lisäerä, joka luovutettiin heinäkuussa. Näiden erien pistoolit olivat sarjanumeroiltaan 1006-1010 ja 1011-1104. Aiemmat sarjanumerot 1001-1005 kuuluivat yksittäin valmistetuille mallikappaleille. Näissä aseissa kahvalevyt olivat ruskeaa bakeliittia. kahvalevyjen nurinkurinen karhennus havaittiin liukkaaksi, mutta koska kahvalevyjä oli ehditty tilata varastoon välitöntä tarvetta suuremmat määrät, ei niitä ryhdytty enää muuttamaan.
Kenttäkokeet alkoivat syksyllä 1938 joukko-osastoissa ja niistä kertynyt palaute kerättiin pistooliin mahdollisesti tehtäviä muutoksia varten. Palaute toi esiin jonkin verran muutettavaa, mutta Lahti oli jo osannut ennakoida asian ja suunnitellut pistooliin uusia muutoksia. Muutoksia tehtiin pääasiassa laukaisukoneistoon, luistin ja sen kytkimen lisäosiin, aseen kokoonpanoratkaisuihin sekä lippaaseen.
Uusi tilaus
15.7.1938 puolustusministeriön taisteluvälineosasto perui vanhan tilauksen ja korvasi sen uudella, 7 642 pistoolin tilauksella. Tilauksen piti olla valmis 1.7.1940 mennessä. Maaliskuussa 1939 uusiin joukko-osastokokeiluihin lähetettiin 28 pistoolia. Kokeissa rakenteen muutoksien katsottiin parantaneen aseen ominaisuuksia kautta linjan.
Toistaiseksi tuntemattomasta syystä sarjatuotantoa ei kuitenkaan saatu vieläkään kunnolla käyntiin, eikä ensimmäistäkään tuotantoerää oltu toimitettu armeijalle kesällä 1939. Tuolloin pistooleita olisi pitänyt sopimuksen mukaan olla toimitettu jo 4 000 kappaletta. Raportin mukaan tuotanto oli keskeytetty aseen rakenteen tarkistuksen vuoksi. Tuotannon viivästysten vuoksi harkittiin jo kotimaisten sotilaspistoolien valmistuksesta luopumista. Ajatukseen vaikuttivat ajanmukaisilla ulkomaisilla pistooleilla tehdyt vertailukokeet. Lähes kymmenen vuoden kehitystyö oli tehnyt asemallille tepposet: Lahti-pistooli ei enää 30-luvun lopulla edustanut sotilaspistoolien moderneinta suuntausta (vertaa esim. FN High Power).
Korkein sotilasjohto kuitenkin päätti yksimielisesti että L-35:n tuotannosta ei tulisi luopua ja sitä pitäisi päinvastoin kiirehtiä. Päätös oli luultavasti viisas, sillä toisen maailmansodan alettua mahdollisuudet tilata sotilaspistooleja ulkomailta olivat hyvin rajalliset. Lisäksi tulee muistaa, että Puolustusvoimat kärsi koko sodan ajan kenttäkelpoisten sotilaspistoolien suurta puutetta, jota paikattiin sekalaisella ja käyttöarvoltaan kyseenalaisella pistoolikalustolla.
Puolustusministeriö kehoitti VKT:lle 28.7.1939 lähettämässään kirjeessä tehdasta jatkamaan ja kiirehtimään puolivalmiiden pistoolien tuotantoa, joita tuolloin oli 4 000 kappaletta. Lisäksi kirje sisälsi tilauksen uudesta, 1 000 pistoolin tilaussarjasta. Lisäksi pistooliin ohjeistettiin tekemään 23 muutosta, jotka pitivät sisällään muun muassa luistin palauttimen ja kytkinkappaleen pidättimen poistamista. Näitä osia pidettiin turhina, jolloin ne tuotannon nopeuttamiseksi nähtiin parhaaksi poistaa. Tämän lisäksi iskuvasaran muotoa ja lippaan rakennetta tuli muuttaa. Vasta näiden muutosten jälkeen pistooli L-35:n tuotanto saatiin todenteolla käyntiin.
Sarjatuotanto käynnistyy viimein
Kun pistoolin sarjatuotanto saatiin lopullisesti käynnistettyä oli tuotannolla jo kiire. Maailmanpoliittinen kiristyi uhkaavasti: Neuvostoliitto ja Saksa valtasivat yhdessä Puolan syksyllä 1939. Lokakuussa Neuvostoliitto kutsui Suomen neuvottelemaan valtionrajojen muuttamisesta Moskovaan. Sodan uhka oli siis hyvin todellinen. Asia tuskin jäi kenellekään epäselväksi, kun neuvottelujen kariuduttua Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov totesi: ”nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun ei ole päästy sopimukseen, täytyy asia antaa sotilaiden haltuun.”
Valtion Kivääritehtaalla aseiden laadusta ei kuitenkaan tingitty. Tehtaalla toimi puolustusministeriön palkkalistoilla olevia ulkopuolisia tarkastajia, joiden tehtävä oli puuttua jo raaka-aineissa sekä keskeneräisissä osissa havaitsemiinsa ongelmiin ja vikoihin. Pistoolin toiminnan kannalta tärkeät osat tarkastettiin yksitellen ennen aseiden kokoonpanoa. Kokoonpanon jälkeen aseille tehtiin erillinen vastaanottotarkastus ja jokainen ase koeammuttiin. Lisäksi toimitussarjoista poimittiin satunnaisesti yksi tai useampi pistooli usean tuhannen laukauksen kestävyystestiin. Vastaanottotarkastuksen läpäisyn jälkeen aseen tarkastaja merkitsi hyväksytyn aseen ja erikseen hyväksytyt osat omalla nimikirjaimellaan. Vielä tänäkin päivänä on mahdollista nähdä, kuka tarkastajista on minkäkin pistooliyksilön osat tarkastanut.
| Tarkastajan nimi | Hyväksymistunnus |
| Aarno Lahti | L |
| Erkki Lilja | E |
| Mauri Valjakka | V |
Tärkeimmät osat kuten piippu ja luisti merkittiin kolmion sisällä olevalla tarkastajan nimikirjaimella. Muut osat merkittiin sähkökynällä.
Kirjoittaja on tarkastellut kolmen eri aikakauden kenttäpuretun Lahti-pistoolin merkintöjä ja kaikista näistä tarkastajien hyväksymistunnukset löytyvät ainakin seuraavista osista: piippu, lukko, kytkin, kiihdytin, ulosvedin, vasara, liipaisin, varmistinvipu ja lippaan salpa. Aseet kokonaan purkamalla merkintöjä olisi mahdollisesti löytynyt enemmänmkin. Numerotarkoissakin aseissa saattaa usean eri tarkastajan hyväksymistunnuksia eri osissa.
Mitä sitten tapahtui osille ja aseille joita ei hyväksytty? Näitä ei merkitty tarkastajan nimikirjaimella, vaan luisti tai lukko merkittiin sota-aikana vinoristillä joko meistillä tai sähkökynällä. Hylätyt aseet ja osat palautettiin tehtaan edustajille ja vaadittiin uudet tilalle.
Valmiiden aseiden hylkääminen oli kuitenkin harvinaista tehtaan tarkan työnjäljen ja ennakkokarsinnan takia. Tiukkaan vastaanottotarkastukseen ei lähetetty sekundaa.
Ensimmäinen toimitussarja (I-sarja)
Ensimmäiset Lahti-pistoolit saatiin toimitettua Puolustusvoimien käyttöön jo talvisodan aikana. Aseita toimitettiin tuolloin vain muutamia satoja, mikä oli paljon vähemmän kuin tarve olisi edellyttänyt. Talvisodan päättyessä aseita oli toimitettu vasta noin 1 000 kappaletta. Vuoteen 1941 mennessä aseita oli toimitettu noin 2 500 kappaletta. Sarjanumerointi alkoi noin numerosta 1100 ja päättyi noin numeroon 3700. Kirjallisuuden perusteella viimeinen ”ykkösarjalainen” olisi sarjanumeroltaan 3727. On kuitenkin huomattava että tässä artikkelissa esitetyt sarjanumerovälit ovat suuntaa-antavia.
Ykkössarjan aseen luistin tunnistaa sarjanumeron perusteella helposti myös luistin muodosta. Kytkinkappaleen kotelossa luistin takaosassa oli yhä pyöreä ”lisäke” kytkinkappaleen pidätintä varten.
Kaikkia armeijan vastaanottotarkastuksessa hylkäämiä ”ykkössarjan” pistoolien osia ei suinkaan romutettu. Ne osat, joissa virhe oli vähäinen, eikä vaikuttanut aseen toimintaan, säästettiin myöhempää käyttöä varten. Nämä hylkyosat kierrätettiin kokomalla niistä aseita lahjoiksi ja kaupalliseen myyntiin. Näiden aseiden sarjanumerointi alkoi numerosta 001. Nämä pistoolit olivat täysin käyttökelpoisia ja turvallisia, vaikka eivät läpäisseetkään armeijan tiukkaa tarkastusta. Tästä kertoo myös se, että puolustusministeriö osti muutamia näitä aseita 20% alennuksella talvisodan aikana. Sekunda-aseiden merkiksi piippuun löytiin kaksi vinoristiä. Ilmeisesti näitä aseita myytiin kaupallisesti noin 100 kappaletta, vaikka tarkasta määrästä ei olekaan varmuutta.
Välirauhan aikana tehtiin päätös myydä Puolustusvoimien pistooleita vakinaisessa palveluksessa olevalle upseeristolle. Lahti-pistoolin hinnaksi määriteltiin 1300 markkaa. Vertailun vuoksi 9mm Parabellum m/08 maksoi 1230 markkaa ja Beretta m/1935 440 markkaa. Pistoolin kauppahinta piti maksaa käteisellä. Pistooleita myytiin kuitenkin verrattain vähän, sillä yleiseurooppalaisen suuntauksen mukaisesti, monet suomalaiset upseerit olivat hankkineet itselleen oman pistoolin jo rauhan aikana ja hinta oli verrattain kallis.
Vuonna 1938 L-35 maksoi Puolustusvoimille 1290 markkaa kappaleelta, joten 1300 markan hinta oli melko lailla ”markkinahinta”. Pistoolin hinnan suhteuttamiseksi tulotasoon: kapteenin peruspalkka oli vuonna 1940 3 625 markkaa kuukaudessa. Tämän palkan palkan lisäksi tulivat vielä erilaiset lisät ja päivärahat. Vastaavasti Puolustusvoimien palveluksessa olevan talonmiehen peruspalkka oli 1 400 markkaa kuukaudessa ja 1. luokan kanslia-apulaisen 1625 markkaa. L-35 tai Parabellum maksoivat siis lähes työläisen kuukausipalkan verran, joten mikään alennusmyynti ei ollut kyseessä.
Toinen tuotantosarja (II-sarja)
Seuraava tuotantosarja valmistui vuosina 1941-1942. Kytkinkappaleen pidättimen ja luistin palauttimen ohjainkappaleen poistaminen antoi aihetta yksinkertaistaa aseen muotoa. Nämä muutokset näkyivät selvimmin luistissa. Kytkinkappaleen pidättimen vaatima U:n muotoinen tila luistissa voitiin nyt koneistaa tasaiseksi.
II-sarjan aseita valmistui noin tuhat. ”Kakkossarjalainen” onkin Lahti-pistoolin tuotantomalleista vähiten valmistettu. Sarjanumeroväli ei taaskaan ole täysin yksiselitteinen, sillä kaikki valmistuneet osat käytettiin tuotannossa, samalla kun viallisia osia karsittiin hylättäväksi jo tehtaalla. Joka tapauksessa II-sarja alkoi suunnilleen sarjanumerosta 3700 ja päättyi numeron 4700 tienoille.
Kolmas tuotantosarja (III-sarja)
Uuden tuotantosarjan aseiden toimitukset alkoivat huhtikuussa 1944 sarjanumeron 4700 tienoilta, päättyen numeron 6800 tietämille. ”Kolmossarjalaista” valmistettiin siis noin parituhatta kappaletta. Jatkosodan päättyessä III-sarjan aseita oli ehditty toimittaa Puolustusvoimille noin tuhat kappaletta eli 5800 alittavat sarjanumerolla varustetut aseet saattoivat nähdä tositoimia jatkosodan rintamalla. Ennen Lapin sodan päättymistä keväällä 1945 oli pistooleita toimitettu armeijalle noin 1300 kappaletta eli liikuttiin sarjanumeron 6100 tietämillä, ennen kuin sotatoimet lopulta päättyivät. Viimeinen armeijalle loppuvuodesta 1945 toimitettu III-sarjan ase oli sarjanumeroltaan 6731.
Kolmossarjan aseet tunnistaa sarjanumeron lisäksi luistista. Luistiin metallisorvilla tehtävät kevennysajot on jätetty pois tarpeettomina. Lisäksi patruunanilmaisimen takaosa jätettiin pyöristämättä. Sota-ajan tuotantokiire näkyi myös aseiden viimeistelyssä: työn jälki saattaa näyttäytyä aiempaa karkeampana, mutta mitään Kolmannen valtakunnan tai Japanin loppuaikojen hätätuotantoaseita eivät kolmossarjalaisetkaan ole. Uudenlaiset realiteetit muuttivat myös Puolustusministeriön tarkastajien suhtautumista laaduntarkkailuun: aseita ja osia ei hylätty enää aivan mitättömistä vioista. Mittapoikkeamia tai vikoja ei luonnollisestikaan hyväksytty. Aseiden toimivuudesta ja osien vaihtokelpoisuudesta ei missään valmistuksen vaiheessa tingitty.
Tuttuun tapaan myös II- ja III:n sarjojen hylätyistä, mutta silti käyttökelpoisista osista valmistettiin myyntiin ”sekundasarjan” pistooleita. Näistä pistooleista koneistettiin pois mahdollinen SA-tunnus. Näiden pistoolien sarjanumero alkoi noin numerosta 100. Sarjanumeron eteen merkittiin myös V-kirjain, osoituksena niiden kuulumisesta kaupalliseen ”sekundasarjaan”. Nämä pistoolit myytiin lähinnä yksityishenkilöille ja niitä oletetaan myydyn noin 130 kappaletta. Korkein kirjoittajan näkemä sekundasarjan sarjanumero on V0231. Arma Fennicassa maintaan, että sarjanumerointi olisi päättynyt numeron V400 tienoille, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta.
Tuotanto päättyy
Sodan jälkeen Lahti-pistoolin tuotanto päättyi. Armeijalla oli enemmän kuin tarpeeksi aseistusta rauhan ajan koulutuskäyttöön. Viimeisen toimitussarjan jäjiltä VKT:lle jääneet osat ja puolivalmiit pistoolit varastoitiin odottamaan mahdollista myöhempää käyttöä.
Lahti-pistooleja katsottiin olevan jopa siinä määrin, että joitain satoja aseita voitiin myydä Puolustusvoimien henkilökunnalle. Tällä oli tarkoitus lisätä ampumaurheilua ja omaehtoista ampumataidon ylläpitoa päällystön keskuudessa. Nämä aseet olivat sarjanumeroltaan tavallisesti yli 6000:n ja kunnoltaan käyttämättömiä. Kuten todettu, tällainen käytäntö ei ollut aivan ennenkuulumaton, sillä Pääesikunnan päätöksellä I-sarjaan kuuluvia pistooleita jo välirauhan aikana myyty vakinaisessa palveluksessa oleville upseereille.
Kantahenkilökunnalle myydyt aseet tunnistaa parhaiten pistoolin rungon sivuun stanssatusta ympyröidystä M-kirjaimesta (myyty), joka kumoaa Puolustusvoimien SA-omistusmerkinnän. Puolustusvoimat kuitenkin tarjoutui ostamaan takaisin myymänsä pistoolit, niiden omistajien jäätyä eläkkeelle tai erottua vakinaisesta palveluksesta. Kantahenkilökunnan alhainen eläkeikä ja ampumaurheilun suosio antavat aiheen olettaa, että näitä aseita myytiin takaisin Puolustusvoimille verrattain harvoin.
Neljäs tuotantosarja (IV-sarja)
1950-luvulla ajatus Lahti-pistoolin valmistamisesta nousi taas esille. Valtion Kivääritehdas oli tässä vaiheessa jo muuttunut Valtion Metallitehtaiksi eli Valmetiksi. Edeltäjältään Valmet oli perinyt runsaasti jo aiemmin mainittuja Lahti-pistoolin osia ja puolivalmisteita. Näistä aloitettiin neuvottelut puolustusministeriön kanssa, minkä seurauksena näiden materiaalien oikeudet siirtyivät Valmetille.
Uuden tuotantosarjan markkinat olivat pääasiassa ulkomailla, vaikka myös pieni erä pistooleita jäi kotimaahan kaupallista myyntiä varten.
Uusi tuotantosarja erosi taas hieman vanhemmista. Aseen ominaisuuksiin tehtiin pieniä muutoksia: patruunanilmaisimesta luovuttiin ja laukaisua muokattiin ampumaurheiluun paremmin sopivaksi. Myös perälaudan kiinnityskiskosta luovuttiin ja kahvan takaosa koneistettiin tasaiseksi. Luistit merkittiin nyt Valmet-kaiverruksella, mutta koska kahvalevyjä oli runsaasti varastossa, ei niitä katsottu tarpeelliseksi uusia. Niinpä myös Valmetin valmistamien pistoolien kahvalevyissä komeilee VKT:n tunnus.
Sarjanumeroiltaan nämä pistoolit olivat jatketta vuonna 1945 toimitetulle tuotantosarjalle eli sarjanumerointi alkoi numeron 6800 tienoilta ja päättyi 9300 tienoille. Tämä yli 2 000 pistoolin sarja myytiin pääosin suoraan ulkomaille, osittain koska kotimaassa menekki oli heikkoa. Tähän oli useampi syy: kantahenkilökunta sai Lahti-pistooleita edullisemmin Puolustusvoimien myynneistä ja vastaavasti siviilien oli vaikea saada aselupaa ”sotilasaseille”, joiksi Lahti ja vaikkapa Mosin Nagant m/1891 katsottiin ennen lain muuttumista 1980-luvulla. Ennen tätä ”sotilasaseisiin” oli haettava aselupa lääninhallitukselta.
Kokonaisten Lahti-pistoolien valmistus päättyi 1950-luvulla. Aika oli jo auttamatta ajanut raskaan, kalliin ja vaikeasti valmistettavan L-35:n ohi. Markkinoilla oli paljon parempia sotilaspistooleita, eikä asemalli ollut optimaalinen ampumaurheiluunkaan. Lahti-pistoolin käyttö ja huolto ei kuitenkaan päättynyt valmistuksen loppumiseen.
Rakenteen heikkoudet ja kysymys varaosista
L-35 ei suuresta painostaan huolimatta ole erityisen kestävä. Yleinen käsitys on että Lahti-pistooli on tarkoitettu ampumaan mietoa, lähtönopeudeltaan vain noin 290m/s patruunaa. Vertailun vuoksi nykyiset 9×19 patruunat saavuttavat yleensä noin 360m/s lähtönopeudet. Vastaavasti sota-aikainen konepistoolinpatruuna saavuttaa noin 400m/s lähtönopeuden. On selvää että erityisesti konepistoolin patruunoiden ampuminen aiheuttaa pian vakavia ongelmia. Ylipäätään suuret laukausmäärät aiheuttivat luisteihin ongelmia eli yleensä hiushalkeamia. Erityisesti ongelmia ilmaantuu kiihdyttimen akselin kohdalle Myös lukoissa ilmenee samanlaisia ongelmia. Halkeamat ovat pahimmillaan ampujalle vaarallisia, joten vaaran merkit on syytä tunnistaa.
Halkeamia L-35:n lukossa (kuvat: Simpson ltd)
Sodan jälkeen myös Puolustusvoimat havahtui tähän ongelmaan. Rikkinäisiä aseita kertyi asevarikoihin satoja. Koska luistien korjaaminen huomattiin vaikeaksi, nähtiin parhaaksi yrittää hankkia uusia luisteja. Ensiapuna käytettiin VKT:n varastoista Valmetille siirtyneitä luistiaihioita. Nämä luistit on varustettu patruunanilmaisimella, mutta niissä on Valmetin tunnus. Näiden luistien määrä ei kuitenkaan riittänyt kattamaan Puolustusvoimien tarvetta. Valmetin kanssa ei kuitenkaan päästy sopimukseen kokonaan uusien luistien valmistuksesta, joten Puolustusvoimat kääntyi Vammaskosken tehtaan puoleen.
Vammaskoksen tehtaalla valmistettiin vuosina 1958-1958 varaosaluisteja 500 kappaletta. Luistit valmistettiin niiden lujuuden lisäämiseksi tavallista nikkelipitoisemmasta ja siten kovemmasta teräksestä, mikä antoi niille sinistettäessä punertavan sävyn. Näissä luisteissa ei ole patruunanilmaisinta ja niiden sisäpinnassa on kirjaimet VS ja yläpinnassa sähkökynällä tehdyt merkinnät L-35 ja SA. Merkinnät ovat tavallisesti heikosti näkyvissä.
Luistit vaihdettiin Puolustusvoimien asevarikoilla ja niihin kaiverrettiin samalla uusi sarjanumero. Tästä huolimatta luistivikaisia aseita kertyi varikoihin jälleen 1970-luvulla. Osaan näistä aseista luisti oli vaihdettu jo kerran aiemminkin.
Viimeinen sarja varaosaluisteja valmistettiin vuonna 1979 Valmetin tehtaalla. Tehdas oli suunnitellut uuden, paksuseinäisemmän luistin. Nämä luistit olivat mittaeroja lukuunottamatta kuin kaupallisen sarjan luistit eli ilman patruunanilmaisinta ja Valmetin merkinnöillä. Näitä luisteja valmistettiin yli 500 kappaletta.
Juhlasarja
Lahti-pistoolin joutsenlaulu nähtiin vuonna 1985 kun Valmetin Tourulan tehtaalla Jyväskylässä koottiin viimeisistä puolivalmiista osista 101 aseen juhlasarja. Nämä pistoolit toimitettiin puisessa sametilla verhoilluissa laatikossa. Aseet olivat sarjanumeroiltaan 50001-50101. Pistoolin numero 50101 lisäsi sarjaan Valmetin tuolloinen myyntipäälikkö Timo Hyytinen. Tämän pistoolin hän osti omaan käyttöönsä
Käyttö sodan aikana
L-35 kuului koko rintamajoukkojen aseisiin. Tämä luonnollisesti johti myös asetappioihin. Usein L-35:lla ammuttiin myös sille liian tehokasta konepistoolin patruunaa, mikä johti aseiden hajoamiseen. Sama ongelma toistui Parabellum-pistoolien kanssa.
Puna-armeijan arvio
Sotasaaliiksi saatuja Lahti-pistooleja ryhdyttiin testaamaan Neuvostoliitossa 1941. Vihollisen pistoolin ominaisuuksista oltiin kuitenkin kiinnostuneita. Arkistokuvan perusteella kyseessä oli joko I-sarjan tai kenttäkoesarjan ase. Järjestetyt testit olivat varsin tyypilliset. Aseella ammuttiin 50 koelaukausta:
-Tavallisesti öljyttynä/rasvattuna
-Raskaasti öljyttynä/rasvattuna
-Osat pölyisinä ja normaalisti öljyttynä/rasvattuna
-Ilman öljyä/rasvaa
-Erilaisissa korkeus ja kallistuskulmissa (kaksi 50 laukauksen sarjaa)
-10% tavallista voimakkaammalla patruunallla
-Ase ja patruunat jäähdytettynä -50 celsiusasteeseen, talviöljyttynä/rasvattuna (mitä jälkimmäinen lie tarkoittaa?)
Testeissä pistooli ei saanut hyviä arvioita. Erityisen huonosti ase toimi raskaasti öljyttynä ja sillä ei saatu ammuttua ainuttakaan laukausta. Neuvostoliittolaiset asesuunnittelijat huomasivat ongelmien juurisyyksi lukon osien välisen kitkan. Lisäksi palautinjousen löysyyden todettiin aiheuttavan häiriöitä.
Pölyisenä ammuttaessa havaittiin 6 häiriötä. Kylmänä ammuttaessa 50 laukauksen sarjassa häiriöitä tapahtui 7. Tässä suhteessa se kesti vertailun testin parhaaseen aseeseen, Browning High Poweriin, jossa häiriöitä oli 5 kappaletta. Testien vaativuudesta kertonee että erittäin luotettava High Power tuotti näinkin paljon häiriöitä.
Testien perusteella aseen hyväksi puoliksi lueteltiin seuraavat seikat; helppokäyttöinen ja luotettava varmistin, hyvä laukaisu, helppo kenttäpurkaminen, patruunanilmaisin, lehtijousien puuttuminen ja aseen profiili mahdollisti ampumisen panssarivaunun sisältä.
Heikkouksiksi taas laskettiin seuraavat seikat: raskas paino, iso koko, aseen valmistamisen monimutkaisuus, täydellisen purkamisen vaikeus, vireenilmaisimen puuttuminen, asetta ei voinut virittää yhdellä kädellä, kahvan muotoilu (pitkä matka kahvan takaosasta liipaisimelle) ja lukon liiallinen keveys verrattuna muuhun aseeseen. Lopputulemana ase todettiin huonommaksi kuin neuvostoliittolainen TT-33 -pistooli.
Kansainvälistä myyntiä
1930-luvulla Viro ja Latvia olivat kiinnostuneet L-35:stä ja tahtoivat saada pistooleita Suomesta kokeilukäyttöön. Jää arvailujen varaan olisiko L-35 pärjännyt vertailussa, sillä VKT ei kyennyt toimittamaan pistooleita ajoissa. Neuvostoliiton uhan alla Baltian maat katsoivat viisaammaksi olla odottelematta, milloin Suomessa mahdollisesti saataisiin pistoolinvalmistus vauhtiin. Nämä maat hankkivat mieluummin FN High Powereita käyttöönsä. FN:n tehdas Belgiassa pystyi toimittamaan lyhyessä ajassa pienten valtioiden tarvitseman asemäärän.
L-35:n valmistuslisenssi myytiin Ruotsiin vuonna 1940. On vähän tunnettu toisiasia että Ruotsi yritti ostaa Saksasta Walther P-38 pistooleja, mutta toinen maailmansota esti suuremmat lisätilaukset. Kun Saksan vielä huomattiin havittelevan Ruotsin rautamalmia, ei aseiden ostaminen Saksalta, Neuvostoliiton ohella mahdolliselta tulevaisuuden viholliselta tullut kysymykseen. Suomalaisen aseen käyttööoton katsottiin kai tuovan synergiaetua kahden pohjoismaan välille. Ruotsalaisethan olivat jo aiemmin ottaneet tuotantoon Suomi-konepistoolin lisenssiversion pienin muutoksin nimellä Kpist m/37.
L-35 tuotanto tapahtui Husqvarnan asetehtaalla. Pistoolimallia muokattiin hieman ja muun muassa patruunanilmaisin poistui Husqvarnan pistooleista. Liipaisinkaarta ja etutähtäintä suurennettiin sekä piippua pidennettiin hiukan. Myös kahvalevyn tunnus vaihdettiin: VKT:n tilalle tuli Husqvarnan asetehtaan tunnus eli tyylitelty H-kirjain kruunun alla. Tiettävästi näitä aseita valmistettiin 82 840 kappaletta ja niitä käytettiin aina 1990-luvulle saakka. Ruotsista näitä pistooleita vietiin myös Norjaan ja Tanskaan. Ruotsalaisen pistoolin lippaat tunnistaa niiden pintakäsittelystä. Suomalainen lipas on nikkelöity eli teräksen värinen, kun taas ruotsalainen lipas on sinistetty.
Mielenkiintoinen vientikauppa oli vuosina 1951-1955 tapahtunut 600 pistoolin myyminen Israeliin. Vientilupia haettiin myös ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää, mutta ilmeisesti kauppoja ei lopulta syntynyt. Syykin oli selvä: L-35 oli jo tuolloin täysin vanhentunut ja kallis ase.
Perälaudat ja peräkotelo
Pistoolin varusteiksi suunniteltiin Parabellum-pistoolin tykistöversion perälautaa muistuttava yksinkertainen perälauta vuonna 1937. Tuolloin valmistettiin joitain kokeilukappaleita VKT:lla, mutta asia ei edennyt. Kenties syynä oli se, ettei itse pistooleitakaan saatu sarjatuotantoon vielä tuolloin. Asiaan kuitenkin palattiin vuonna 1940, kun suunniteltiin uusi perälautatyyppi. Perälaudan valmistus rajoittui kokeilukappaleisiin.
Ainakin väitetysti aito peräkotelo (kuvat: gunsinternational.com)
Mielenkiintoinen kokeilu oli myös Ukko-Mauserista vaikutteita saaneen puisen koteloperä. Tämän kotelon suunnitteli majuri Birger Linkomies joulukuussa 1939. Peräkotelo muistuttaa suuresti Ukko-Mauserista tuttua peräkoteloa, joten on syytä olettaa, että sen ominaisuuksiin lukeutuivat myös edellämainitun heikkoudet: kömpelyys ja verrattain hauras rakenne. Viidenkymmenen koteloperän kokeiluerä valmistui VKT:lta, mutta taaskaan kokeilukappaleet eivät antaneet aihetta sarjatuotantoon. Päämaja ei lämmennyt koteloperän laajamittaiselle valmistukselle. Puukoteloa valmistettiin kahta eri versiota. Ensimmäisessä kotelon leveämpi osa tulee pistooliin kiinnitetyn peräkotelon yläpuolelle ”poskipakaksi”, kuten Ukko-Mauserissa. Toisessa versiossa leveämpi osa tulee ampujasta katsoen maata kohti.
Koteloperän valmistus ei kuitenkaan täysin rajoittunut talvisotaan, vaan siitä on valmistettu replikoita ja väärennöksiä sodan jälkeen ainakin Suomessa. Osa on myyty alunperin rehellisesti kopioina, osa on muuttunut matkan varrella ”aidoiksi”. Koska aitoja peräkoteloita on olemassa hyvin vähän, ei varmuudella aitoa peräkoteloa useinkaan voi verrata myynnissä olevaan. Aidon peräkotelon erottaminen taitavasta kopiosta voikin olla vaikeaa.
Kotelot
Lahti-pistooli oli kokonsa vuoksi liian suuri jo ennestään Suomessa valmistettuihin Parabellumin pistoolikoteloihin. Tästä syystä jouduttiin suunnittelemaan oma pistoolikotelo, joka oli muuten samanlainen kuin Parabellumille tarkoitettu, mutta mitoiltaan L-35:lle sopiva. Koteloon lisättiin myös kiinnikkeet perälautaa varten.
Suurin osa näistä koteloista maalattiin vihreällä nahkamaalilla. Rajavartiolaitos sen sijaan tilasi kotelonsa luonnonvärisenä. Koteloita valmistivat Friittalan nahkatehdas ja Asevarikko 3. Toisinaan kotelon maali on niin kulunut, ettei vihreästä väristä ole jäljellä enää kuin muisto. Osasta nahkamaali lienee poistettu myöhemmin myös tarkoituksella, kotelon pinnan tultua tarpeeksi rujon näköiseksi.
Kotelo perälaudan kiinnikkeillä (kuvat: http://www.littlegun.info)
Ilmeisesti jatkosodan loppuvaiheilla koteloa muutettiin. Perälaudan kiinnikkeiden tiedettiin nyt olevan turhaa nahan haaskausta, joten niistä luovuttiin lopullisesti. Nämä kiinnikkeet korvasivat kaksi nahkaista vyölenkkiä, joiden juureen lisättiin metallirenkaat olkahihnaa varten.
Kuvissa näkyy erityisesti upseereiden käytössä jonkin verran erilaisia tilaustyönä valmistettuja koteloita pistooleille. Kotelot saattoivat olla varsin massiivista virallista koteloita näppärämpiä tai pikavetokoteloita.
Aseen alkuperäiset varusteet
L-35:n varusteisiin kuuluivat ainakin paperilla seuraavat varusteet itse pistoolin lisäksi: pistoolikotelo, varalipas (1-2 kappaletta), puhdistuspuikko ja lippaan täyttötyökalu. Lisäksi kuvissa näkyy usein erilaisia ”hukkausnaruja”.
Kirjoittajan omia kokemuksia aseesta
Artikkelin kirjoittaja ampuu parhaat pistoolituloksensa kahdella aseella: Parabellumilla ja Lahti-pistoolilla. Aikanaan L-35 kilpaili nimenomaan Parabellumin kanssa, joten pidän vertailua mielekkäänä. Kädessä L-35 tuntuu raskaalta. Osa ampujista pitää tästä ominaisuudesta, mutta osalle se ei sovi. Yksi on kuitenkin varmaa: 1250 gramman painoinen ase ei ole yhtä mukava kannettava kuin 900 gramman painoinen Parabellum. Tähtäimet ovat aikalaisiinsa verrattuna varsin hyvät. Laukaisu tuntuu raskaammalta verrattuna moneen Parabellumiin. Toisaalta sotilasaseessa liian kevyt laukaisu on selvä turvallisuusriski ja pistoolien välillä laukaisutuntumassa vaikuttaa olevan vaihtelua. On vaikea sanoa, onko laukaisua myöhemmin paranneltu vai onko kyseessä tehdasominaisuus.
Mikäli pistoolilla aikoo ampua muutamaa koelaukausta enempää on syytä tehdä ainakin kaksi asiaa: vaihtaa rekyylijousi ja ampua ainoastaan aliääni-patruunoita (tai ladata sellaisia itse). Kirjoittajan suosikki on Magtech 9A. Useimpien Lahti-pistoolien palautinjousi on kuoleentunut ja heikolla palautinjousella ampuminen aiheuttaa ylimääräistä rasitusta aseelle, joka ei ole tunnettu kestävyydestään. Uusia jousia on valmistettu mm. Yhdysvalloissa ja niitä on ollut saatavana Euroopassa muun muassa Ferkinghoffin verkkokaupan kautta. Rekyylijousen vaihtaminen on helppoa ja nopeaa vaikka sivuilla suositellaankin varovaisuussyistä jättämään jousen vaihtaminen asesepän työksi.
Aseen purkaminen ja kasaaminen on esikuvallisen helppoa ja yksinkertaista. Asetta purkaessa kannattaa tarkistaa, että kytkinkappale asennetaan paikalleen ja oikein päin. Pistooli on mahdollista koota ja laukaista ilman kytkinkappaletta. Tämä on kuitenkin hyvin vaarallista, joten varoitus on syytä ottaa todesta. Kytkinkappaleesta löytyy nuoli, jonka kärjen tulee osoittaa kohti piipun etuosaa.
Lähteet:
Palokangas Markku: Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 osa I, Yleishistoria. Suomen asehistoriallisen seuran julkaisuja n:o1, Vammala 1991
Palokangas Markku: Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 osa II, Suomalaiset aseet. Suomen asehistoriallisen seuran julkaisuja n:o1, Vammala 1991
Kevyiden aseiden käsittely- ja ampumakoulutusopas, Puolustusvoimat 1963
Lahti, Aimo & Vaajakallio Maarit: Asesuunnittelijana Suomessa, Gummerus Oy, Jyväskylä 1970
Uljanov Andrei: The Lahti L35 in Soviet Testing (https://www.forgottenweapons.com/the-lahti-l35-in-soviet-testing/)
Suomalainen asekeräily 
Jätä kommentti