Uuden aseen suunnittelun lähtökohta
Vaikka suojeluskunnan edellinen itsenäinen kiväärihanke M/91-24 eli ”lottakivääri” oli parannus entiseen, olivat vanhan M/1891 kiväärin monet ominaisuudet tuolloin jo monen mielestä aikansa eläneitä.
Suurimmat ongelmat liityivät piippuun ja sen kiinnitykseen tukkiin sekä kädensuojukseen. Pitkä ja ohut piippu kiinnittyi suoraan tukkiin ja kädensuojukseen metallisilla siderenkailla. Puinen tukki kuitenkin ”elää” lämpötilan ja kosteuden vaikutuksesta, jolloin puuosat pääsivät vääntämään piippua. Tämä aiheutti aseen tarkkuuden heikkenemistä.
Tilannetta ei parantanut kiväärin suojaamaton etujyvä. Etujyvä oli kiinnitetty jyväjalkaan lohenpyrstöliitoksella eli jyvä pysyi paikallaan kitkan avulla. Jos kivääri sattui kaatumaan tai tähtäimeen muuten kohdistui isku, saattoi etutähtäin siirtyä.
Armeija ryhtyi samoihin aikoihin suunnittelemaan uutta jalkaväenkivääriä, joten myös suojeluskunta halusi pysyä kehityksessä ajan tasalla. Suojeluskunta valmistutti kymmenen mallikivääriä. Osassa aseita oli lyhennetty piippu, jonka mitta oli puolustusministeriön tuolloisten mittojen mukainen. Muiden aseiden piiput olivat hieman pidempiä. Aseet lähetettiin insinööri V.V Kolhon johtaman suojeluskuntakomitean tutkittavaksi. Komitealla oli tutkittavana myös puolustusministeriön lainaama jalkaväenkivääri M/27. 4.6.1927 valmistunut komitean mietintö totesi seuraavaa:
-Kiväärin piippua tulisi paksuntaa tähtäinjalan kohdalta 24 mm paksuiseksi
-Tukin siderenkaat tulisi muotoilla pelkästään tukkia ja kädensuojusta yhdistäväksi, eikä niiden tulisi olla kosketuksissa piipun kanssa
-Aseen tukin sovitus rungon takaosasta tulisi tehdä mahdollisimman tarkaksi, mutta piipun tulisi olla kosketuksissa tukin ja kädensuojuksen kanssa mahdollisimman vähän
-Piippu tulisi lyhentää 685 mm mittaan
Oman asemallin kehitys suojeluskunnissa alkaa
Komitean tekemät huomiot otettiin uuden kiväärimallin suunnittelun lähtökohdaksi. Työ eteni nopeasti, mikä luultavasti osittain johtui siitä, että piipun ulkomitat ja siderenkaiden rakenne oli monilta osin samanlainen kuin Puolustusvoimien M/27 kiväärissä, vaikka erojakin oli.
Aseen piirrustukset valmistuivat keväällä 1928. Liipasimen herkkyysjousi ja takatähtäimen olivat samanlaiset kuin M/91-24 kiväärissä. Takatähtäimeen hahloon lisättiin kuitenkin sivuttaissäädön mahdollistava muutos. Myöhemmin tämä ominaisuus todettiin epätarkoituksenmukaiseksi ja palattiin vanhaan yksinkertaiseen hahlolevyyn.
Alunperin aseeseen suunniteltiin Mannlicher 1895 -kivääristä kopioitu varmistin. Uudenlaisesta varmistimesta kuitenkin luovuttiin ilmeisesti kustannussyistä. Varmistimien asentaminen olisi todennäköisesti vaatinut yksilöllisen sovittamisen takia paljon työtä ja nostanut kiväärin muuttamisen kustannuksia.
Vaikka aseiden piiput olivatkin tarkkuuden lisäämiseksi paksumpia, piipun halkaisija sen suulta oli sama kuin armeijan kiväärissä. Sen sijaan sisämitat olivat samat kuin aiemmassa suojeluskuntakiväärissä M/91-24 eli 7,60 mm (pikkukaliiperi) ja 7,86 mm (isokaliiperi). Ylimenokartio sälilytettiin myös vanhassa mitassa 17,7 mm + 3 mm. Myöhemmin ylimenokartion mittoja jouduttiin väliaikaisesti muuttamaan Puolustusministeriön aloitteesta, kuten myöhemmin selviää.
Kiväärien tukit valmistettiin kaikki vanhoista M/1891 kiväärin tukeista kunnostamalla. Ensimmäisissä tuotantoerissä takatukkiin lisättiiin toinen hihnalenkin reikä. Tämän muutoksen tarkoitus oli helpottaa aseen kantamista hiihtäessä. Tästä ylimääräisestä reiästä kuitenkin luovuttiin pian. Ilmeisesti jo ensimmäisten tuotantoerien jälkeen muutoksen kustannuksia ja sen tuomia etuja harkittiin uudelleen. Yhdysvalloissa näitä aseita kutsutaan nimellä ”skitrooper” ja aseet ovat myös Suomessa tavanomaisia M/28 kivääreitä harvinaisempia keräilymarkkinoilla.
Tukin siderenkaat karkaistiin syankaliumissa. Tästä syystä ne jäivät uusinakin väriltään sinistettyjä osia vaaleammiksi ja vaikuttavat nopeasti katsottuna kuluneemmilta kuin muut metalliosat.
Tuotanto käynnistyy
Ensimmäiset uudet piiput tilattiin Sveitsistä SIG:n tehtaalta. Myöhemmin Tikkakosken Puu- ja Rautateollisuus Oy:n valmistamat piiput havaittiin tarkkuudeltaan vähintäänkin yhtä hyviksi kuin sveitsiläiset. Piippujen valmistuksessa Tikkakoski käytti ruotsalaista Fagerstan terästä. Tilaukset jakaantuivat seuraavasti:
| Toimittaja | Tilauspäivä | Tilausmäärä |
| SIG | 12.9.1927 | 10 050 kpl |
| SIG | 23.5.1928 | 10 050 kpl |
| Tikkakoski | 1.6.1928 | 6 690 kpl |
| Tikkakoski | 31.12.1928 | 889 kpl |
| Tikkakoski | 18.3.1930 | 933 kpl |
| Tikkakoski | 7.3.1931 | 3 000 kpl |
Aseen pienemmät osat kuten, siderenkaat, jyväjalat sekä uudenlaiset varmistimet tilattiin Sakolta. Varmistimien tilaus kuitenkin peruttiin edellä mainituista syistä.
Puolustusministeriö luovutti aseiden valmistusta varten 10 000 kappaletta kivääreitä M/1891. Suuri osa näistä aseista oli ensimmäisen maailmansodan sotasaalista, jotka olivat erinäisten välivaiheiden kautta kautta päätyneet entisestä Itävalta-Unkarista Suomeen. Monet näistä aseista olivat 8x50mmR patruunalle muokattuja. Nämä aseet sellaisenaan olivat siis Puolustusvoimien kannalta käyttökelvottomia. Loput aseista kerättiin suojeluskuntapiireistä.
Tuotannon ongelmia
Aseen tuotannon aloittaminen ei ollut helppo tehtävä. Erityisesti Sakolla aseiden valmistuslaatu ei aluksi vastannut Yliesikunnan odotuksia. Pian aseiden vastaanottotarkastuksissa aseista löydettiin paljon huomauttamista ja syksyllä 1928 negatiivista palautetta oli kertynyt liikaa, jotta asia oltaisiin voitu jättää huomiotta. Asetarkastajien ja suojeluskuntien valituksen koskivat erityisesti seuraavia asioita:
-Jyvän kiinnityksissä usein niin paljon väljää, että jyvä liikkuu sormivoimalla. Jyväjalat irtoavat aseesta
-Yläsiderenkaan päätyöevy heikosti kiinnitetty. Siderengas toisinaan kiinnitetty vinoon.
-Takatähtäimen hahlolevy heikosti kiinnitetty, hahlon säädettävä osa ei liiku, hahloa viilattu ja jätetty mustaamatta, kiinnistysruuvit rikottu, takatähtäimen kaaren muoto sattumanvarainen
-Huonot jäysteet ja heikkolaatuinen sinistys
Eräs tekijä alkupään aseiden vioissa oli laadunvalvonnan puute Sakon tehtaalla: tehtaalla ei tuolloin järjestetty minkäänlaista sisäistä laadunvalvontaa. Yliesikunta kuitenkin puuttui asiaan. Sakolla suoritettiin henkilövaihdoksia ja parannettiin työn valvontaa. Näillä toimenpiteillä ongelmat saatiinkin korjattua.
Tuotannon aikana tapahtuneet muutokset
Vuoden 1928 alussa aseen rakennetta muutettiin Sakon esityksestä, jotta aseeseen sopisi Puolustusministeriön uusi pistinmalli. Muutokset tehtiin etutukkiin, yläsiderenkaaseen, kädensuojukseen sekä jyväjalkaan. Tuolloin japanilaiseen M/05 karabiinin etusiderenkaaseen perustunut siderengas muutettiin muodoltaan suoraviivaisemmaksi. Siderenkaan yläsiderengas oli edestään avonainen ja sen sisällä oli kahdella ruuvilla kiinnitetty täytepala. Lisäksi siderenkaan päälle tehtiin pyöristetty aukko.
Etusiderenkaan kahdella ruuvilla kiinnittyvän etulevyn huomattiin voivan irrota. Ratkaisuna vuonna 1929 siderenkaaseen listättiin kiinteä etupala. Samalla siderenkaan ruuvit muutettiin kartiokantaisiksi. Nämä muutokset tehtiin ensimmäisen tuotantosarjan jälkeen.
Ongelmia aiheutti puolustusministeriön halu muuttaa kiväärien ylimenokartioita lyhyemmiksi ja jyrkemmiksi. Ylimenokartion lyhentäminen saattoi aiheuttaa ampumatonta patruunaa patruunapesästä poistettaessa luodin juuttumisen rihloihin ja luodin irtoamisen hylsystä. Muutos aiheutti myös pesäpaineiden kohoamista. Vuoteen mennessä 1932 oli kuitenkin palattu vanhanmalliseen ylimenokartioon. Armeija myöhemmin avarsi monien haltuunsa joutuneiden suojeluskuntakiväärien ylimenokartioita, jotta aseilla voisi ampua D166-luoteja. D-leima kertoo aseella voitavan ampua näitä luoteja ja tiettyjen M/28 se tarkoittaa että ylimenokartioon on tehty muutoksia. Lyhyen ylimenokartion omaava, alkuperäisessä kunnossa oleva M/28 on asekeräilyllisesti mielenkiintoinen kokoelma-ase.
Tässä yhteydessä mainittakoon että armeija katsoi että myöhempi M/28-30 oli sellaisenaan sopiva D166-luodille, vaikkakin vuonna 1940 valmistuneet aseissa ylimenokartio on tiettävästi aiempiin aseisiin verrattuna hieman avarampi.
Merkinnät
SIG:in valmistamissa piipuissa tehtaan valmistusmerkintä on piipun alasivulla, joten sitä ei voi nähdä irrottamatta rautoja tukista. Jostain syystä Tikkakosken tehdas sai kuitenkin lisätä valmistajan merkin piipun päälle. Kaikkiin kivääreihin merkittiin suojeluskunnan tuolloinen SY-tunnus, joka myöhemmissä asemalleissa vaihtui muotoon SKY. Tämän lisäksi ainakin 1930-luvulla merkintöihin lisättiin tehtaalla piipun tuotantovuosi sekä tehtaan oma, vuosituotannon sarjanumero. On myös havaittu aseita, joissa SY-omistustunnus on ylileimattu Sakon kaupallisella hmmasratastunnuksella. Tämän on arveltu tarkoittavan, että ase on siirretty suojeluskunnan valmistussarjasta kaupalliseen myyntiin, mutta asiasta ei ole varmuutta.
Näiden lisäksi aseet merkitsi aseiden viimeistelystä ja kokoonpanosta vastannut Sako. Viimeiset 2 915 kiväärinpiipua valmisti Sako, joka oli saanut perustettua oman tuotantolinjansa piippuja varten 1932.
Aseen sarjanumero sijoitettiin patruunapesän vasemmalle puolelle ja aseen suojeluskuntanumero patruunapesän oikealle puolelle. Aseenhoito-ohjesääntö 1 määräsi että valtion omaisuutta olevat kiväärit tuli S-numeroida suojeluskunnan piiriesikunnan varastosta jakamisen yhteydessä.
Poliisin käyttöön tilatuissa aseissa sarjanumero saattaa olla poikittain piipun päällä. Tällaiset aseet ovat harvinaisia ja haluttuja keräilykappaleita.
=S= merkintä lyötiin tavallisesti patruunapesän oikealle puolelle. Aseet tarkastaneet suojeluskunnan asetarkastajat merkitsivät piiput omilla nimikirjaimillaan. Esimerkiksi merkintä KE nuolten välissä tarkoitti Kosti Eskolan hyväksyneen aseen. Korkeapaineammunnan jälkeen ammunnan suorittaja leimasi piipun samaan tyyliin yhdellä nimikirjaimella (esim. -E-).
Kiväärien kokoonpanossa tarvittuja osia tilattiin lukuisilta kotimaisilta valmistajilta, vaikka itse kokoonpano tapahtuikin Sakon tehtaalla.
Kiväärien sarjanumerointi alkoi numerosta 1. Numerointi oli juokseva. Suojeluskuntajärjestön omat numeroinnit eli S-numerot poikkesivat tästä. Eri suojeluskuntapiirien numerot voi tarkastaa täältä. Suojeluskunnan aseenhoito-ohjesäännön mukaan aseen siirtyessä toiselle paikkakunnalle esimerkiksi suojeluskuntalaisen muuton takia, tuli aseen vanha S-numero mitätöidä vinoviivoilla ylilyömällä (ainoa virallisesti sallittu tapa mitätöidä S-numero) ja merkitä uusi S-numero vanhan ylä- tai alapuolelle. Suojeluskuntanumero on voitu myöhemmin yliviivata Puolustusvoimien varikolla.
Tämän lisäksi kiväärin lukkorungon päälle tuli lyödä S-numero täydellisenä.
Lisäksi pistimet M/28 tuli samalla tavalla merkitä kahvan alapuolelle. Lisäksi kahvan päähän tuli lyödä aseen kaksi viimeistä sarjanumeroa.
Yksityisomaisuutta olevia kivääreitä oli kiellettyä numeroida S-numerolla.
Perälevyn päälle on voitu merkitä alla näkyvällä tavalla piipun kuntoluokka. Aseet tarkasti paikkallisen suojeluskunnan sotilasohjaaja. Luokitus oli kolmiluokkainen. Numero 1 oli paras ja numero 3 huonoin. Neljänteen luokkaan pudonneet piiput katsottiin käyttökelvottomiksi. Sotavuosina tarkastuksia ei tiettävästi tehty. Joistain aseista merkintöjä ei löydy, jolloin kyseessä voi olla tukin tai perälevyn vaihtuminen.
Tuotannon edistyminen
Ensimmäinen tuotantosarja: sarjanumerot 1 – 10 100 valmistui elokuussa 1928
Toinen tuotantosarja: sarjanumerot 10 101 – 20 100 valmistui marraskuun 1928 ja elokuu 1929 välillä.
Kolmas tuotantosarja: sarjanumerot 20 101 – 30 100 valmistui talven 1929 ja 1930 välillä. viimeiset aseet toimitettiin elokuussa 1930.
Neljäs tuotantosarja: sarjanumerot 30 101- 40 100 valmistui marraskuussa 1935. sarjanumerosta 33 017 alkaen aseet kuitenkin valmistettiin M/28-30 mallisiksi. Kolmannnen ja neljännen tuotantosarjan välissä ehti kulua aikaa toista vuotta, ennen kuin huhtikuussa 1932 neljännen erän aseita alkoi valmistua. Vuodesta 1932 Sako ryhtyi valmistamaan piippuja, joten viimeiset noin parituhatta piippua olivat Sakon valmistamia.
Myöhemmin kivääreitä M/28 muutettiin M/28-30 mallisiksi.
Käytännön kokemuksia aseesta
Vaikka kivääri M/28 ei voita vertailua M/28-30 ja M/39 kiväärien kanssa, tuntuu se merkittävältä parennukselta vanhaan M/1891 kivääriin, johon tavallinen suojeluskuntalainen sitä todennäköisesti vertasi. Laukaisu ei ole varsin erinomainen, mutta ei huonokaan. Joka tapauksessa aseen ominaisuudet ovat paljon paremmat kuin vanhempien kiväärien.
Aseen suurimmaksi kompastuskiveksi jää vanha Konovalov-takatähtäin ja tähtäimensiirtotyökalulla säädettävä etutähtäin. Joka tapauksessa uusi kivääri loi pohjan myöhemmälle asekehittelylle.
Lähteet
Palokangas Markku: Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 osa II, Suomalaiset aseet. Suomen asehistoriallisen seuran julkaisuja n:o1, Vammala 1991
Hyytinen Timo: Arma Fennica 2, Sotilasaseet, Gummerus Oy, Jyväskylä 1987
Suomalainen asekeräily 
Jätä kommentti