Suomi-konepistooli on varmasti tunnetuimpia kotimaisia aseita. Aseen suunnittelija Aimo Lahti on tänäkin päivänä tunnetuin suomalainen asesuunnittelija. Lahti oli kehitellyt konepistooliaan jo 1920-luvulla ja tämän työn tuloksena oli konepistooli m/26. Lähden konepistooli pääsi armeijan testattavaksi, mutta sen rakenne ei Lahden itsensäkään mielestä ollut paras mahdollinen. Kehitystyön tuloksena syntyi konepistooli M/31.
Aseen suunnittelu
Lahden ensimmäisen konepistoolin luotettavuus ei ollut toivotulla tasolla. Syynä tähän oli lukon pään liiallinen leveys, joka aiheutti toisinaan patruunan kääntymisen väärin päin syöttötilassa, aiheuttaen häiriön. Lukon päätä kaventamalla ja syöttötilaa vastaavasti kaventamalla aseen luotettavuutta saatiin parannettua.
Kehittelyn pohjaksi otettiin 9×19 pistoolinpatruuna. tällöin päästiin eroon myös pitkistä, kaarevista lippaista, joiden muoto ei ollut kovin käytännöllinen. Konepistooli m/26 käytti 7,65×21 patruunaa, minkä takia tankolippaan oli oltava malliltaan kaareva. Vaipan etupään viistetty muoto taas toimii suujarrun tavoin.
Lahti suunnitteli myös tukin uudelleen ja tässä asemallissa tukki ulottui vain lipaskuilun taakse. Tämä mahdollisti luotettavasti toimivien rumpulippaiden kehittämisen. Mikäli rakenne olisi ollut samanlainen kuin M/26 konepistoolissa, olisi rumpulippaiden kanssa törmätty samanlaisiin luotettavuusongelmiin, kuin neuvostoliittolaiset myöhemmin PPD-34 konepistoolin kanssa.
Aseen vaihtimeksi valikoitui liukuvarmistin, joka on samanlainen kuin pikakiväärissä LS-26. Vaihtimessa oli kolme asentoa: sarjatuli, kertatuli sekä varmistettu. Vaihdin on tavallisesti varsin jäykkä, mutta toisaalta intuitiivinen käyttää. Varmistettuna aseen lukko ei liiku edes etuasennossa, jolloin varmistettuna aseen pudottaminen lukko edessä maahan ei voi aiheuttaa vahingonlaukausta. Toisaalta jäykkä varmistin saattoi aiheuttaa sen, että tositilanteessa asetta ei aina varmistettu. Tämä saattoi johtaa vahingonlaukaukseen.
1930 Lahti oli saanut valmiiksi aseen piirustukset, mutta hänellä ei ollut mahdollisuutta rakentaa prototyyppiasetta. Tikkakosken tehtaan johtaja, insinööri Oscar Östman lupautui valmistamaan aseen prototyypin tehtaallaan. Lisäksi Östman osti Tikkakosken tehtaalle aseen valmistusoikeuden.
Ase esiteltiin ensimmäisen kerran julkisuuteen Suojeluskuntien ampumamestaruuskilpailuiden yhteydessä 13-14.9.1930. Itse suojeluskuntain ylipäällikkö kenraali Lauri Malmberg pääsi kokeilemaan uudelle konepistoolilla ampumista.
Prototyyppiase erosi jonkin verran myöhemmästä sarjatuotantomallista. Aseen tukissa oli ”käsikourut” tukin etuosassa. Aseen lipas oli koneistamalla valmistettu 40 patruunan rumpulipas.
Monet aseen perusmallin ratkaisut eivät tuolloin vielä olleet selvillä, vaan valmistaja jäi odottamaan suurten tilaajien toiveita. Lahti oli kuitenkin vielä kahden vaiheilla vaihtimen suhteen: toinen mahdollinen varmistintyyppi oli sama kuin konepistoolissa M/26 eli aseen oikealla sivulla. Aseeseen oli suunniteltu myös lippaan ja liipaisinkaaren väliin käsikahva. Lisäksi vaippaan voitiin kiinnittää piipun alle taittuva kaksihaarainen etutuki.
Aseen piippu ja vaippa ovat helposti ja nopeasti vaihdettavissa myös kenttäoloissa. Piipun pikavaihdon mahdollisuus ei ollut tuon ajan konepistooleissa tavallinen, eikä se ole sitä vielä tänäkään päivänä. Piipun vaihtokelpoisuus ilman sovitusta edellyttää yleensä tiukkoja toleransseja ja hyvää suunnittelua. Tikkakosken tehtaan korkea laatutaso kuitenkin mahdollisti poikkeuksellisen tarkkojen konepistoolien tuotannon.
Aseen sarjatuotanto alkaa
Puolustusvoimat ei vielä 1920-luvulla ollut halukas ottamaan käyttöönsä konepistoolia, vaan panosti kone- ja pikakivääriaseistukseen. Sen sijaan suojeluskuntajärjestö oli aikaansa edellä ja järjestön tilauksesta oltiin valmistettu ensimmäiset Bergman konepistoolit Suomessa. Järjestö oli konepistoolien käytön edelläkävijä Suomessa, siinä missä Puolustusvoimat epäili aluksi konepistoolin olevan vain ”muoti-ilmiö”.
Puolustusministeriön taisteluvälineosasto tilasi lokakuussa 1931 sata kappaletta Suomi-konepistooleja kaliiperissa 9×19. Aseet tilattiin ilman etukahvaa ja liukuvarmistimella. Armeijan tilaus määritteli aseen tulevan perusmallin. Armeijan nimike aseelle oli 9,00 mm:n konepistooli m/31. Tässä vaiheessa aseeseen oli olemassa vasta kaksi lipastyyppiä: 20 patruunan tankolipas sekä 40 patruunan rumpulipas.
Tikkakoski haki aseeseen patenttia 1931, mutta patentti myönnettiin vasta vuonna 1932. Tästä syystä aseen takatähtäimen jalan oikealle puolelle on merkitty ”Patent 1932”. Aseen vasemmalle sivulle merkittiin tehtaan tunnus eli ympyrän ja kärkikolmion sisällä oleva T-kirjain sekä lisäksi ”Suomi Tikkakoski”.
Tilaukset Puolustusvoimille ennen talvisotaa
| Tilausaika | Tilattu määrä | Valmistumisaika | Sarjanumeroväli | Huomioita |
| 24.10.1931 | 100 | 12/1932 | Varapiiput ja 800 lipasta | |
| 30.12.1933 | 175 | 1/1934 – 2/1934 | 391 – 660 | |
| 08.12.1934 | 300 | 1/1935 – 5/1935 | 662 – 1033 | Varapiippuineen |
| 21.12.1934 | 200 | 7/1935 – 10/1935 | 1034 – 1243 | Varapiippuineen |
| 19.12.1935 | 1 000 | 1/1936 – 4/1937 | 1245 – 2879 | 1530 varapiippua |
| 17.04.1936 | 300 | 5/1937 – 9/1937 | 2880 – 3383 | Varapiippuineen |
| 19.01.1937 | 774 | 10/1937 – 9/1938 | 3390- | Varapiippuineen |
| 19.05.1937 | 100 | |||
| 07.06.1937 | 199 | |||
| 05.07.1937 | 48 | 10/1938 | Rumpulippaineen | |
| 20.09.1937 | 300 | |||
| 10.11.1938 | 600 | Osasarjoina | ||
| 30.01.1939 | 800 | 2/1939 – 12/1940 | + 1 780 varapiippua | |
| 06.09 | 82 | 9/1939 | Varapiippuineen |
Kymmenen ensimmäistä Puolustusvoimille toimitetuista konepistooleista toimitettiin käsikahvalla varustettuna.
Suomi-konepistoolin toimitukset armeijalle 1939-1944
| Vuosi | Lukumäärä |
| 1939 | 1 172 |
| 1940 | 3 600 |
| 1941 | 11 475 |
| 1942 | 13 067 |
| 1943 | 15 933 |
| 1944 | 11 600 |
Piiput
Yleensä aseet toimitettiin varapiipun kanssa. Näissäkin piipuissa on sarjanumero sekä numero kaksi roomalaisilla numeroilla, kun taas ”ykköspiippu” on merkitty numerolla yksi. Tämä merkintätapa on aiheuttanut epätietoisuutta ja jotkut ovat päätelleet, että numero kaksi merkitsisi piipun laatuluokkaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaan molemmat aseen mukana toimitetut piiput olivat ensiluokkaisia.
Varapiipun erikoisuus on sen helppo vaihto: asetta tarvitse kohdistaa uudelleen, mikäli varapiippu on alkuperäinen. Jokainen piippu koeammuttiin erikseen, jotta voitiin todeta missä osassa maalitaulua kunkin piipun osumat olivat. Tämän jälkeen piipun takaosaan merkittiin numero, sen mukaan missä ruudussa osumat olivat sekä pieni pistemerkintä kellotaulun tapaan siihen suuntaan, jossa iskemät ruudun sisällä olivat. Jos numeron yhteydessä ei ole pistettä, se tarkoittaa että piipun osumat ovat ruudun keskellä.
Aseet kohdistettiin jo tehtaalla ”ykköspiipun” mukaan. Varapiippu valittiin samaan suuntaan ampuvien piippujen joukosta, jotta myös piipun vaihto vaikuttaisi aseen iskemäkeskeispisteeseen mahdollisimman vähän.
Tikkakosken tehtaan vuonna 1942 julkaisemassa ohjekirjassa tyydyttäväksi piipun tarkkuudeksi määriteltiin seuraavaa: 100 metristä ammuttaessa kymmenestä laukauksesta kahdeksan parasta sopivat ympyrään, jonka säde on 25 cm. Mikäli piiput eivät uudenkaan koeammunnan jälkeen täyttäneet tätä vähimmäisvaatimusta, tuli niiden poistamista esittää. Lienee syytä painottaa, että kyseessä oli käytettyjen piippujen tarkastusohje. Näin heikko tarkkuus ei olisi tullut kuuloonkaan uudelle piipulle. Alla kuva vastaanottotarkastuksen testiammuntataulusta antanee hyvän kuvan aseen tarkkuuspotentiaalista uutena.
Lippaat
Ensimmäisissä tuotantoerissä lippaat hankittiin aseiden mukana. Myöhemmin lippaat hankittiin isommissa erissä.
Erikoissarjat kaupalliseen myyntiin
Aseita ei tyydytty myymään pelkästään Puolustusvoimille, vaan Tikkakosken tehdas tähtäsi myös vientimarkkinoille. Asetta esiteltiin eripuolilla Eurooppaa, muun muassa Baltiassa ja Saksassa. Itse Aimo Lahti yhdessä puolustusministeriön upseereiden kanssa osallistui näille esittelymatkoille. Aseen esittelykappaleita lähettiin myös Euroopan ulkopuolelle, muun muassa Etelä-Amerikkaan.
Erityisesti Persian armeijaa varten suunniteltiin erityinen asemalli: M/33, joka erosi perusmallista yläpuolisen tankolippaan, varmistimen sekä etutukien osalta. Toinen prototyyppiase varustettiin myös pistoolikahvalla. Molemmat aseet jäivät kuitenkin prototyyppiasteelle, sillä kaupat eivät ikinä toteutuneet.
Jonkin verran aseita myytiin myös poliisille ja muille viranomaisille. Poliisille myydyt aseet on voitu merkitä rungon takaosan päälle merkityllä miekkaleijonalla.
Aseen vientimenestys oli heikko vielä ennen toista maailmansotaa. Ulkomaille viedyt ase-erät olivat pienehköjä. Eräänä tällaisena myyntinä mainittakoon kahdenkymmenen aseen myynti Puolan valtionpoliisille Varsovaan.
Vientiyritys Yhdysvaltoihin vuosina 1940-1941
Vähän tunnettu oli yritys myydä Suomi-konepistoolia Yhdysvaltojen armeijalle. Aloite tuli Yhdysvaltain armeijan yleisesikunnan taholta. Vaikuttuneina talvisodan torjuntavoitoista, se pyysi vuonna 1940 saada Suomesta Suomi-konepistoolin sekä LS-26 pikakiväärin. Ei ole varmasti tiedossa, toimitettiinko aseita koskaan.
Yhdysvaltainen Burgess yhtiö otti yhteyttä SKOHA:n tuolloiseen toimitusjohtajaan Aarne Jusuun, saadakseen tietoja konepistoolista ja neuvotellakseen aseen lisenssivalmistuksesta Yhdysvalloissa. Ilmeisesti yhtiötä ei pidetty riittävän suurena valmistajana, joten suomalaiset suuntasivat katseensa suurempiin asevalmistajiin.
Suomen sotilasasiamies eversti Per Zilliacius aloitti neuvottelut Winchesterin ja Remingtonin asetehtaiden kanssa. Remington olisi tuotannon aloittaakseen vaatinut suurta konepistoolitilausta Suomeen. Tähän ei kuitenkaan Suomessa suostuttu, joten neuvottelut kariutuivat Remingtonin osalta.
Winchester osoittikin kiinnostusta asemallia kohtaan. Samoihin aikoihin kiinnostuksensa osoittivat myös Britannian ja Ranskan aseostokomiteat. Neuvottelut Winchesterin kanssa olivat kuitenkin vaikeat. Suomalaiset halusivat, että koko lisenssimaksu olisi tullut suorittaa yhdessä erässä, mihin amerikkalaiset eivät suostuneet. Kesäkuussa 1940 Winchester ilmoitti olevansa halukas ostamaan valmiita aseita Tikkakosken tehtaalta 5 000 kappaletta heti paikalla. Myös käytetyt konepistoolit olisivat kelvanneet motivoituneelle ostajalle. Välirauhan aikana käytettyjä aseita ei kuitenkaan ollut saatavilla myyntiin asti, joten Tikkakoski totesi voivansa toimittaa noin tuhat asetta 112 dollarin kappalehintaan lokakuuhun mennessä. Vertailun vuoksi Thompson konepistooli maksoi vuonna 1939 Yhdysvaltain valtiolle 209 dollaria kappleelta.
Suomesta ilmoitettiin myös että tuotantokapasiteettia voitiin nostaa, mikäli Yhdysvalloista voitaisiin toimittaa tarvittavia koneita ja laitteita. Tällöin voitausiin toimittaa 2 000 konepistoolia kuukaudessa, mikäli tilaussarja olisi 20 000 konepistoolia. Tämä vaatimus oli kuitenkin amerikkalaisille liikaa, sillä koneet olisi pitänyt lähettää käytännössä välittömästi. Neuvottelut jumiutuivat.
Heinäkuussa 1940 ministeri Yrjö Saastamoinen saapui Yhdysvaltoihin. Mukanaan hänellä oli Suomi-konepistoolin piirrustukset sekä esittelyase 20, 50 ja 70 patruunan lippaineen, Vierailun tarkoituksena oli siirtää neuvottelut korkeammalle tasolle.
Saastamoisen tuomalle Suomi-konepistoolille järjestettiin testiammunnat heinäkuussa 1940 Aberdeenin ampumaradalla. Aluksi aseella ammuttiin 500 laukausta sarja- ja kertatulella. Tuolloin tapahtui kiusallinen häiriö, kun ensimmäisen lippaan kaksi ensimmäistä patruunaa eivät syöttäneet kunnolla. Tämän kommelluksen jälkeen ase toimi moitteetta. Tulinopeudeksi mitattiin 833 laukausta minuutissa.
Aseen tarkkuutta mitattiiin 1000 tuuman etäisyydeltä, joka vastaa noin 25 metrin etäisyyttä. Laukaukset ammuttiin 10 sarjoina, sekä sarja- ja kertatulella. Kertatulella osumakuvion koko vaihteli 25mm ja 39mm välillä. Sarjatulella vastaava vaihtelu oli 31mm ja 40mm välillä. 300 jaardin matkalta ammuttaessa osumakuvion koko vaihteli 41cm ja 50cm välillä.
Tämän jälkeen aseesta poistettiin hylsyn ulosvetäjä ja ammuttiin 100 laukausta. Tämä sujui ilman häiriöitä. Luodin lähtönopeudeksi mitattiin keskimäärin 402 m/s.
Aseen luotettavuutta testattiin pöly- ja mutatesteillä. Pölytestissä aseen päälle kaadettiin sementtipölyä. Tämän pölytyksen ase oli täysin toimintakuntoinen, eikä siinä ilmennyt ammuttaessa häiriöitä. Mutatestissä ase upotettiin mutaan, mutta sen jälkeen se ei enää toiminut. Lukko liikkui, mutta ei tarpeeksi nopeasti sytyttääkseen patruunan.
Testien lopuksi ase jätettiin amerikkalaisille lisätestejä varten. Loppuraporteissa amerikkalaiset totesivat Suomi-konepistoolin olevan tarkka ja hyvin toimiva ase.
Aarne Jusu yritti yhä jatkaa kesän ja syksyn aikana neuvotteluja. Tuolloin oli kuitenkin jo selvää, että koko Tikkakosken tuotantokapasiteetti tarvittiin Puolustusvoimien käyttöön. Lisenssivalmistus Yhdysvalloisssa oli siis ainoa mahdollinen ratkaisu. Lisenssivalmistuksen ehdoista ei kuitenkaan päästy sopimukseen ja neuvottelut jatkuivat toukokuuhun 1941 saakka, jolloin ministeri Saastamoinen palasi Suomeen ja ohjeisti eversti Zilliacuksen huolehtimaan neuvotteluista. Kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota kuitenkin vesitti lopullisesti hankkeen.
Talvisodassa
Talvisodan alkaessa Suomi-konepistooleja oli tarpeeseen nähden aivan liian vähän. 1930-luvun varsin pienet hankinnat eivät alkuunkaan riittäneet kattamaan armeijan asetarvetta. Aseita kyllä oltaisiin Tikkakosken tehtaalla voitu valmistaa huomattavasti enemmänkin, eikä aseiden laadussa tai ominaisuuksissakaan ollut valittamista. Missä siis oli vika?
Armeija oli koko 1930-luvun pitänyt konepistoolia lähinnä jalkaväen ryhmäaseena, joka oli pikakiväärin korvike. Kiväärijoukkueen neljästä ryhmästä kahteen oli sijoitettu pikakivääri, kahteen konepistooli. Talvisodan alkuun mennessä tämä määrävahvuus oli pääosin saavutettu. Usein sanotaan, että armeijan sodanjohto taistelee yleensä edellistä sotaa. Näinhän konepistooleja oli käytetty Saksassa ensimmäisessä maailmansodassa: kp-ampujaa seurasi lippaidenkantaja, joka ojensi ampujalle täysiä lippaita. On tosin muistutettava, että käytännössä missään Euroopan armeijassa ei oltu ymmärretty konepistoolin todellista arvoa ennen toista maailmansotaa (samoin kuin konekiväärin arvoa ei oltu ymmärretty monessa armeijassa ennen ensimmäistä maailmansotaa).
Talvisodassa Suomi-konepistoolin ongelmaksi muodostui myös tottumattomuus sen käyttöön ja huoltoon. Eräs talvisodan joukkueenjohtaja kertoo, kuinka konepistooleihin alkoi tulla outoja häiriöitä: lukot juuttuivat lukkorunkoon kiinni, niin ettei lukkoa miesvoimin saanut auki. Syyksi havaittiin pian että kaivettujen asemien hienojyväinen hiekka oli päässyt tunkeutumaan konepistoolien sisukaluihin. Rintamalla Siperia kuitenkin opetti miehet pian taistelukentän tavoille: seuraavana päivänä aseet oli asianmukaisesti puhdistettu ja miehet osasivat varoa hiekan päätymistä konepistooleihinsa. Suomi-konepistoolissa tämä onkin helppoa. Esimerkiksi tykistökeskityksen nostattaman hiekkamyrskyn ajan patruunanpoistoaukko on helppo peittää rukkasella tai kädellä. Jos taistelija vielä suojasi piipun suun, ei hiekalla ollut mitään pääsyä aseen sisälle.
Toinen talvisodan esiin nostama ongelma oli ulosvetimen katkeaminen tai vääntyminen. Pääsyyksi havaittiin kostuneet tai muutoin heikkolaatuiset patruunat. Kastuneen patruunan luoti saattoi jäädä piippuun, koska ruutikaasun paine ei riittänyt työntämään luotia ulos piipusta. Sota-ajan massatuotannossa patruuna saattoi jäädä vahingossa kokonaan ilman ruutia (tätä tapahtuu sillon tällöin vielä nykyaikanakin). Pelkän nallin tuottama paine riittää yleensä työntämään luodin piippuun. Kun piippuun jääneen luodin perään ammuttiin toinen patruuna, nousi aseen lukkoon ja piippuun kohdistuva paine huomattavasti. Tämä saattoi aiheuttaa piippuun sipulin muotoisen laajentuman sekä edellä mainitun ulosvetimen katkeamisen tai vääntymisen. Ilmiö oli ampujalle tuskin koskaan vaarallinen, mutta toi mukanaan kiusallisen ongelman: katkenneen ulosvetäjän osat saattoivat kiilata lukon liikkumattomaksi.
Ulosvedin ei kuitenkaan aseen toiminnan kannalta tärkeä osa. Suomi-konepistooli toimii varsin hyvin ilman ulosvetäjääkin ja poistaa hylsyt mallikkaasti ammuttaessa. Vaikeuksia sen sijaan aiheuttaa laukeamatta jääneen patruunan poistaminen patruunapesästä ilman ulosvetäjää.
Talvisota kuitenkin osoitti Suomi-konepistoolin arvon yksittäisen taistelijan tulivoimaisena ja luotettavana aseena. Kokemuksen karttuessa rintamakomentajat keskittivät konepistoolit usein ohjesäännön vastaisesti kokeneimmille ja taitavimmille sotilaille, jotka voitaisiin käyttää iskuryhmä- ja partiotoiminnassa. Kokemusten perusteella katsottiin tarpeelliseksi saada konepistooli jokaiseen kivääriryhmään eli siis neljä konepistoolia per joukkue.
Mielenkiintoista on, että myös puna-armeija teki samanlaisen johtopäätöksen talvisodan kokemusten seurauksena. Aiemmin konepistoolia oli asetyyppinä väheksytty ja sitä pidettiin lähinnä turvallisuusviranomaisten käyttöön soveltuvana aseena. Talvisodassa suomalaisten konepistoolit olivat kuitenkin osoittautuneet tehokkaiksi aseiksi. Tämän seurauksena ryhdyttiin kehittämään tulivoimaista ja helposti valmistettavaa konepistoolia.
Jatkosodassa
Tikkakosken tehtaan asetuotantoa lisättiin huomattavasti talvisodan kokemusten seurauksena ja vuonna 1942 saavutettiin 31 292 konepistoolin välirauhan aikana päätetty määrävahvuus eli yksi konepistooli per kivääriryhmä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä tuolloin kenraali Heinrichsin johtama komitea suositteli konepistoolien määrävahvuutta lisättäväksi siten, että jokaisessa kivääriryhmässä olisi kaksi konepistoolia. Lisätilausten avulla tähän päämäärään arveltiin päästävän vuoden 1943 loppuun mennessä.
Vuonna 1943 määrävahvuutta nostettiin vielä lisää ja uudeksi tavoitteeksi määriteltiin 52 417 konepistoolia. Kesäkuussa 1944 Puolustusvoimien aseistukseen laskettiin kuuluvan 52 640 kappaletta Suomi-konepistooleja. Tähän lukuun kuuluivat myös aseen erikoisversiot.
Muutoksia sota-ajan tuotannossa
Vaikka Suomi-konepistooli oli osoittautunut sodassa hyväksi aseeksi, nähtiin osassa sen ratkaisuja silti parantamisen varaa. Tammikuussa 1942 Armeijakunnan Esikunta raportoi Suomi-konepistoolien piipuissa esiintyneen huomattavasti laajentumia. Syyksi tähän epäiltiin lumen ja roskien päätymistä piippuun. Ratkaisuksi ehdotettiin suujarrua, jollainen oltiin huomattu SVT-sotasaaliskivääreitä testattaessa tehokkaaksi. Suujarrun ajateltiin ehkäisevän lumen ja roskien päätymistä piippuun. Samalla suujarru hillitsisi aseen piipun nousemista sarjatulta ammuttaessa. Päämaja oli tuolloin jo kuitenkin tilanteen tasalla. Taisteluvälineosasto oli suunnitellut oman lieriön muotoisen suujarrunsa, jonka yläosassa oli kymmenen reikää. Kokeiluissa testattiin myös muitakin suujarruja. Myöhemmin kuitenkin todettiin, että laajentumat piipuissa johtuivat useimmiten kostuneista patruunoista, jolloin luoti saattoi juuttua aseen piippuun. Seuraava laukaus irrotti yleensä luodin piipusta, mutta saattoi jättää jälkeensä laajentuman. Sota-ajan patruunoiden tuotantokiire ja materiaalipulasta johtunut laadun heikkeneminen saattoi myös olla osasyynä ongelmiin.
Viimeistään juhannuksena 1942 Taisteluvälineosasto oli vastaanottanut 2 000 kappaletta näitä suujarruja. Suujarrut asennettiin konepistooleihin ja 26.6.1942 hyväksyttiin Taisteluvälineosaston ehdotus varustaa konepistoolit jatkossa suujarrulla. Ensisijaisesti suujarrulla tuli varustaa uutena valmistuvat aseet ja vaippaan tehty muutos ilmoitettiin Tikkakosken tehtaalle.
Tilauksesta 2/1943 lähtien Suomi-konepistoolit varustettiin jo tehtaalla suujarrulla. Tämä oli vastaanottotarkastuksessa hyväksymisen ehto. Tämä koski kuitenkin vain Puolustusvoimien tilauksia, joten kotijoukkojen tilaamat sekä kaupalliseen vientiin ulkomaille valmistettuja malleja, vaan nämä valmistettiin edelleen vanhan mallisella vaipalla.
Aimo Lahti ei monien keksijöiden tavoin sietänyt keksintönsä ”omavaltaista” muuttamista. Hän valitti suujarrun heikentävän aseen luotettavuutta ja toi tämän esille vielä muistelmissaankin. Moitteessa saattaa olla taustalla muutakin kuin loukattua keksijänylpeyttä. On esitetty, että talvipakkasilla kuumista ruutikaasusta peräisin oleva vesihöyry, ilmankosteus sekä palojätteet muodostivat tahnan, joka saattoi piipun kautta aseen lukko-uurnaan valuttuaan jumittaa tiivissovitteisen lukon. Teorian todistaminen oikeaksi tai vääräksi vaatisi koeammuntoja pakkasella.
Joka tapauksessa alun perin kaikki Suomi-konepistoolit oli tarkoitus varustaa suujarruilla, mutta hankkeesta luovuttiin. Ilmeisesti sarjanumeroltaan alle 25 000 oleviin aseisiin ei lisätty suujarrua, ellei sitten muutos tapahtunut kesällä 1942 2 000 ensimmäisen asennetun suurjarrun kanssa. Korjaustyönä asennetut suurjarrut tunnistaa vertaamalla suurjarrun liitosta muuhun vaippaan: vanha viisto suuosa on yhä näkyvissä.
Varmistimen jäykkyys erityisesti talvipakkasilla aiheutti myös harmia. Konepistooli saatettiin jättää ladattuna varmistamatta lukko edessä. Jos ase pääsi putoamaan tai kolahtamaan, saattoi lukko liikkua sen verran taakse, että ase laukesi. Uudenlaista ja kevyemmin liikkuvaa varmistinta kokeiltiin. Tammikuussa 1944 todettiin kenttäkokeiden lopputuloksena, että uusi varmistin todellakin esti aseen lukon liikkumisen sen ollessa etuasennossa. Lisäksi varmistimen todettiin olevan helpompi ja selvempi käsitellä kuin vanha. Uusi varmistin ei kuitenkaan herättänyt muutoin luottamusta. Varmistinsalvan pelättiin voivan murtua käytössä ja varmistinjousen epäiltiin voivan taittua. Kaiken lisäksi muutostyö olisi ollut vaikea. Uuden varmistimen tuomat ratkaisut vanhoihin ongelmiin olisivat voineet tuoda mukanaan uusia ongelmia.
Aseen taipumus ”nostaa piippua” kokemattoman ampujan ampuessa sarjatulta pyrittiin myös ratkaisemaan. Ratkaisuksi esitettiin suoraa tukkia, jonka esikuva oli löydetty saksalaisesta MG-42 konekivääristä. Suoralla tukilla varustetun aseen rekyylinhallinta todettiin helmikuussa 1944 suoritetuissa kokeissa helpommaksi. Muutostyö olisi kuitenkin vaatinut aseeseen ja sen tähtäimiin sellaisia muutoksia, ettei niiden toteuttaminen Taisteluvälineosaston päällikön mielestä ollut sota-aikana järkevää. Jo tuotannossa oleva suujarru sekä helposti opittava oikea ampumatekniikka olivat tehokas ratkaisu tähän ongelmaan.
Sota-ajan vienti ulkomaille
Sodan aikana aseita olisi mieluusti ostettu ympäri Euroopan, mutta Puolustusvoimien omat tilaukset ajoivat ohi ulkomaisista tilauksista. Vientilupia myönnettiin pääosin, jotta Suomeen saatiin ostaan kauppasummalla ostajamaasta koneita, raaka-aineita tai laitteita, joita maan oma aseteollisuus tarvitsi.
Jatkosodan aikana myönnettiin lupa toimittaa 5 000 konepistoolia Sveitsiin ja 500 Kroatiaan. Tilauksessta oli joulukuuhun 1943 mennessä toimitettu 1 800 konepistoolia Sveitsiin ja 250 Kroatiaan.
Kotimaiset erikoismallit
Korsukonepistooli
Itärajan linnoittamistöiden ollessa käynnissä kesällä 1939 huomattiin, että olisi tarpeen kehittää lisälaite, joka mahdollistaisi aseella ampumisen linnoituslaitteiden sisältä. Korsujen tähystysaukoista sekä tähtäinkuvuista ampuminen oli tavallisella konepistoolilla joko vaikeaa tai mahdotonta. Aseen vaippa oli liian paksu mahtuakseen ulos tähystyskupujen kapeista aukoista ja tukki oli hankalan pitkä. Jos aseella yritettiin ampua piippu kokonaan linnoituslaitteen sisäpuolella, huomattiin suuliekin häikäisevän ampujaa. Lisäksi ruutikaasut jäivät sisälle ja aseen rungon päällä sijaitsevat tähtäimet olivat vaikeat käyttää, niiden jäädessä tähystysaukon näkökentän yläpuolelle.
Ratkaisuksi suunniteltiin pikaisesti pistoolimallisella tukilla ja erikoisvaipalla varustettu, mutta muuten vakiomallinen Suomi-konepistooli. Elokuussa 1939 Tikkakosken tehtaalle annettiin tilaus valmistaa viisi konepistoolia lyhyellä pistooliperällä ja 49 kappaletta korsuvaippoja. Näistä 5 kappaletta oli lyhyempiä (385 mm) ja 44 kappaletta pidempiä (435 mm). Nämä aseet sijoittuvat sarjanumeroiltaan 5 900 – 6 400 tienoille. Näiden aseiden runkoon hitsattiin metallikehys. Pistooliperän ja peiteosien kaksi kahvalevyä kiinnittyivät metallikehykseen kahdella poikkiruuvilla. Tätä rakennetta muutettiin myöhemmin.
Aseen vaippa oli jäähdytysaukoiltaan vakiomallinen, mutta vaipan suu oli litteäksi puristettu. Erikoisen muotoisen vaipan pään oli tarkoitus ohjata ruutikaasut ulos taistelutilasta ja samalla estää suuliekkiä häikäisemästä ampujaa. Suuliekki oli käytännössä nähtävissä vain suoraan piipun edestä, joten vihollisen oli vaikeampi kohdistaa tultaan suuliekkiä kohti. Lisäksi vaipan sivuun oli asennettu etu ja takatähtäin. Aseen varsinaista takatähtäintä ei silti poistettu.
Käytännön kokemukset osoittivat pidemmän vaipan olevan parempi. Tästä tulikin tulevien sarjahankintojen pohja. Talvisota kuitenkin keskeytti erikoismallien tuotannon. Korsukonepistoolihanke käynnistettiin uudestaan vasta tammikuussa 1941. Tällöin Pääesikunnan taisteluvälineosasto tilasi 500 kappaletta korsukonepistooleita. Ennen tuotantoa tiettyihin osiin haluttiin vielä tehdä muutoksia. Aseen pistooliperä muutettiin yksiosaiseksi ja kiinnitys vakiomalliseksi, jolloin kehysraudoista voitiin luopua, eikä aseen runkoja tarvinnut enää erotella toisistaan. Pistoolikahva muotoiltiin uudestaan hieman pystymmäksi ja perän kiinnitys muutettiin samanlaiseksi kuin vakiomallin aseissa.
Vaipan vasemmalle puolelle kiinnitettyjä tähtäimiä vahvennettiin tukipalalla. Lisäksi eräissä vanhemmissa koeaseissa esiintynyt hihnalenkin kiinnitysreikä vaipassa jätettiin pois pääosasta tätä sarjaa. Muutosten jälkeen ase oli mahdollista muuttaa vakiomalliseksi varsin helposti ja nopeasti vaihtamalla tukki ja vaippa.
Tämän varsinaisen tuotantoerän rungot tulivat Puolustusvoimien tilauksesta, jonka sarjanumerot olivat väliltä 13 000 – 18 000. Aseen osat sarjanumeroitiin normaalilla tavalla rungon sarjanumeroa vastaavaksi. Tämä tuotantosarja valmistui vuoden 1941 aikana. Hyökkäysvaiheessa aseen merkitys jäi sodan liikkuvuuden takia vähäiseksi.
Aseita huollettiin ja säilytettiin vielä 1970-luvulle saakka. Osa muutettiin tämän jälkeen museoesineiksi tai muutettiin vakiomallisiksi konepistooleiksi perä sekä vaippa vaihtamalla. 1980-luvun alussa jäljelle jääneet erikoisosat hylättiin ja romutettiin.
Panssarivaunukonepistooli
Suomi-konepistooli kuului jo ennen talvisotaa eräiden panssarivaunujen varustukseen. Tunnetusti näitä vaunuja oli tuolloin vielä vähän. Tuolloin kehitettiin panssarivaunun pallomaskiin sopiva erikoisvaippa, joka oli pituudeltaan 30 cm ja painoi 1 330 grammaa. Aseiden perä oli samaa kaksiosaista pistoolikahvaista mallia kuin varhaisemmat korsukonepistoolit. Myöhemmin saatiin käyttöön uudempaa perämallia, korsukonepistoolin vakiomallin päästyä tuotantoon. Erikoisvaipat olivat ilmeisesti pitkälti käsityötä ja ne oli numeroitu aseen sarjanumerolla.
Talvisodan jälkeen kesäkuussa 1940 suoritetussa inventaariossa laskettiin näitä konepistooleja olevan 31 kappaletta. Myöhemmin panssarivaunukonepistooleja ei enää eritelty omiksi asemalleikseen, joten niiden tarkasta määrästä sodan loppupuolella ja sen jälkeen ei ole tarkkaa tietoa.
Tilanne sodan jälkeen
Sodan päätyttyä päättyi myös Suomi-konepistoolin valmistus. Tuolloin ainoastaan melkein valmiit aseet viimeisteltiin ja toimitettiin Puolustusvoimille. Myös sisäasiainministeriö osti sota-ajan lopulla valmistettuja suujarrulla varustettuja konepistooleita 400 kappaletta. Vuonna 1945 tuotanto lopetettiin ja puolivalmiit osat varastoitiin.
Olojen vapauduttua Puolustusvoimat osti Tikkakoskelta puolivalmiiksi jääneistä osista seuraavat määrät konepistooleja ja varusteita:
| Nimike | Kappalemäärä |
| Konepistooleita | 3 517 |
| Varapiippuja | 8 655 |
| 70 patruunan rumpulippaita | 1 700 |
| 50 patruunan tankolippaita | 1 530 |
| 25 patruunan tankolippaita | 6 887 |
Kaikki tämän viimeisen tilauksen konepistoolit olivat suujarrulla varustettuja. Viimeiset konepistoolit olivat sarjanumeroiltaan välillä 70 000 – 81 500, vaikka muutamia poikkeuksia on havaittu.
Lisää muutoksia
Jo sota-aikana tukkien ruuvattujen alahihnalenkkien huomattiin olevan alttiita irtoamaan. Ongelman ratkaisemiseksi hihnan kiinnitys päätettiin siirtää tukin vasempaan lapaan, kuten kiväärissä M/39. Tämä muutos ei kuitenkaan tapahtunut vielä sota-aikana, vaan muutos on havaittavissa vasta sodan jälkeen valmistetuissa varikkotukeissa.
Kun sodan jälkeen hankittiin uusia 36 patruunan tankolippaita Ruotsista ja myöhemmin kotimaasta, lippaan leveämpi yläosa aiheutti aseisiin muutostarpeen. Lipasaukko jyrsittiin asevarikoissa avarammaksi. Työ saatiin valmiiksi vuonna 1959. Tältä toimenpiteeltä välttyivät tiettävästi ainakin poliisilla lainassa olleet 1 000 asetta.
Varikkohuoltoa
Sota oli luonnollisesti kuluttanut erityisesti etulinjassa kovassa käytössä olleita konepistooleja. Aseiden hyvä laatu ja tarkat valmistustoleranssit mahdollistivat kuitenkin helpon huollon. Aseiden säilyttämisestä numerotarkkoina luovuttiin huollon toiminnan tehostamiseksi. Aseet on tuolloin merkitty Puolustusvoimien kirjanpitoon rungon sarjanumerolla. Piippu sen sijaan on saatettu numeroida uudestaan aseen rungon mukaan. Tällöin alkuperäinen piipun sarjanumero on voitu mitätöidä poikkiviivoilla.
Kuluneissa aseissa havaittiin rungon sekä vaipan välisen kiinnityksen väljyyden huomattiin heikentävän aseen tarkkuutta. Ongelma ratkaistiin teräsrenkaalla, joka voidaan tarvittaessa irrottaa ja joka poistaa osien välisen ”klapin”. Tätä korjaustapaa käytettiin tiettävästi jo sota-aikana
Aseen tukilla on taipumus haljeta tukin kaulan kohdalta. Rakennetta voitiin vahvistaa puisella poikkitapilla tai vuodesta 1958 lähtien myös putkiniitillä. Tukkeja myös vaihdettiin varikkotukkeihin, jotka tunnistaa vaaleammasta väristään, öljykäsittelystä ja kaulaosan vahvistuksesta.
Yleisin Suomi-konepistooli on tänäkin päivänä alkuperäistä tummemmaksi uudelleen sinistetty, vahvistetulla varikkotukilla varustettu ja sarjanumeroiltaan sekoittunut. Eräässä kirjoittajan tarkastelemassa konepistoolissa ei varikkohuoltojen jäljiltä ollut yhtään osaa samalla sarjanumerolla. Tämä ei haittaa ollenkaan aseen käyttöä, mutta kokoelmaesineistään tarkkaa asekeräilijää sitäkin enemmän.
Suojeluskuntien konepistoolit
Suojeluskunnille kuuluneitä Suomi-konepistooleita tavataan toisinaan myynnissä. Aseet tunnistaa helposti rungon alle, ympyrän sisälle merkitystä S-kirjaimesta. Samalla tunnuksella merkittiin myös Suojeluskuntien lippaat.
Kuvan rumpulipas on merkitty suojeluskunnan tunnuksella, joka on sittemmin ylileimattu SA-merkinnällä.
Suojeluskuntien aseiden tarkkaa tarinaa tai lukumäärää ei tunneta. Oletettavaa on, että järjestö hankki niitä itsenäisesti ja omalla rahoituksellaan, jolloin niihin lisättiin järjestön merkinnät. Suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen aseet siirtyivät Puolustusvoimille.
Lähteet:
Ase-lehti 3/1987 s.4-6
Hyytinen Timo: Arma Fennica 2, Sotilasaseet, Gummerus Oy, Jyväskylä 1987
Palokangas Markku: Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 osa II, Suomalaiset aseet. Suomen asehistoriallisen seuran julkaisuja n:o1, Vammala 1991
Ylönen Jyri: ””…Mutta kaiken yli tikkasi Rokan konepistooli niin kuin ompelukone” : Oy Tikkakoski Ab:n Suomi-konepistoolituotanto talvi- ja jatkosodan aikana, Jyväskylän yliopisto 1997
Suomalainen asekeräily 
Jätä kommentti